When all was said and done [SLASH, James/Sirius, Prologi + 1. luku]

Author: Hana, eli siis minä.
Genre: Romance, slash, fluff, drama. Saattaa ilmiintyä angstia.
Rating: K-15
Pairing: Sirius/James, myöhemmin hieman Lily/James
Disclaimer: En omista hahmoja vaikka kuinka haluaisin, enkä käytä tätä kyseistä tarinaa rahantakomiseen.
Summary: Kirjassa mainittuja yksityiskohtia ei tässä ficissä mietitä – vain muutamat pääpiirteet ovat säilyneet. Kertoo kaksikon kouluvuosista.


”Tämä on jotain… Odottamatonta.”


---


A/N: Tässä vähän aikaa sitten oli Finiläisten yksi Helsinkimiitti, jossa sitten olin… jotkut alkoivat harmittelemaan, ettei tällä kyseisellä parituksella löydy kunnollista tällaista tarinaa. Tämä jäi ajatukseni taka-alalle, kunnes jossain vaiheessa, extemporé, minulla tuli halu koittaa jotain muuta paritusta… Ja samassa tämä aihe tuli mieleeni. Totesin, että tämä olisi tosi ihana aihe kirjoittaa – sopivasti vapautta. Toivottavasti pidätte. Hieman valitettavasti riskeerasin - en käyttänyt betaa prologissa. Pyytelen syvästi anteeksi.


---


~ Prologi. ~


11-vuotias poika seisoi laiturilla ihmeissään, silmät suurina, katsoen pitkää, punaista junaa, jonka kyljessä luki “Tylypahkan pikajuna”. Laiturin 9 ¾:n tunnelma oli katossa – lukuisat 11-vuotiaat olivat menossa ensimmäistä kertaa Tylypahkaan, noitien ja velhojen kouluun – monet entiset oppilaat etsivät ystäviään ja kavereitaan, joiden kanssa vaihtaa hieman kesän kuulumisia, ja etsiä heidän kanssa yhteinen istumapaikka – monet vanhemmat, jotka huomaasivat suuresta väkijoukosta tuttaviaan, joita ei olekaan nähnyt moneen vuoteen.


“James, käänny vähän. Jospa saataisiin nämä kurittomat hiuksesi jopa jonkinlaiseen ruotuun… En pitäisi siitä, että professorit näkisivät sinut ensimmäistä kertaa takkutukkaisena”, pojan äiti hössötti, selvitellen pojan mustia hiuksia. Pojan isä seisoi äitinsä vierellä, hymyillen.


“Älä viitsi, kyllä James pärjää ulkonäöstä huolimatta. Enhän minä kovin siistiltä näyttänyt, ja katso minua nyt, Belinda”, mies sanoi vaimolleen. Belinda Potter katsahti miestään.


“Tosiaan, auroori Charles Potterista, kukapahan olisikaan uskonut…” Belinda mutisi. “Parasta, että menet nyt, James – juna lähtee kohta, ja istumapaikat suorastaan viedään käsistä!”


Tämän sanottuaan mustahiuksinen nainen työnsi poikaa junaa kohti. Mies ojensi pojalle suuren matkalaukkunsa. “Onnea ensimmäiselle vuodelle!” molemmat toivottivat, kun 11-vuotias James kaarsi virnistäen junan käytävälle.


Kun nuori James oli vähän matkaa kulkenut pitkällä käytävällä, hän huomasi yhden melko tyhjän kopin – kopissa istui vain punertavahiuksinen tyttö, kirja kädessään, ja tyttöä vastapäätä istui ruipelo, mustahiuksinen poika. James ei melkeinpä huomannut poikaa – hänen katseensa nauliintui punahiuksiseen tyttöön, joka luki kirjaa kuin viimeistä päivää.


Mutta poikapa huomasi Jamesin ennen kuin James huomasi pojan – poika tuijotti Jamesia murhaavasti vähän aikaa, ennen kuin avasi oven.


“Onko sinun aivan pakko tuijottaa Lilyä kuin vähäjärkinen? Tuo on aika häiritsevää… Ja tuskin kovin tervettä”, poika sanoi kylmästi.
“Terveempää se on kuin toiveen elättäminen tuollaisen tytön saamiseksi, liimaletti”, James vastasi pojalle näsäviisaasti – pojan likaiset hiukset suorastaan kiiltelivät junan valossa. “Ilmeisesti sellaisia toiveita löytyy, kun noin minulle tulet sanomaan.”


Pojan naama muuttui täysin punaiseksi, ja aikoi sanoa jotain, ennen kuin tytön suloinen ääni kantautui takaa.


“Severus, älä viitsi. Hän ilmiselvästi vain hakee huomiota – jätä tuollaiset omaan arvoonsa”, Lily sanoi, katsahtaen Jamesiin
halveksuvasti.


Itsensä hilliten, Severus sulki hitaasti osaston oven. James tuijotti poikaa hetken, näyttäen siltä, kuin alkaisi nauramaan, mutta jatkoi sitten matkaa, nauruaan pidätellen.


Pitkä käytävä jatkui jatkumistaan Jamesin edessä – punainen matto ja tummasta puusta tehdyt ovet ja seinämät olivat ylelliset. Useiden vaunuosastojen ikkunaverhot olivat kiinni – ilmeisesti ne olivat täynnä, tai he halusivat pitää asiansa ominaan. “Toivottavasti tuo liimaletti on Luihuisissa, ja tyttö vaikka Korpinkynnessä”, hän ajatteli itsekseen kulkien käytävää pitkin.


Muutaman vaunuosaston ohitettuaan hän huomasi osaston, jossa istui vain yksi poika – hän vaikutti masentuneelta, ja näyttikin siltä, kun oli käpertyneenä kauimmaiseen nurkkaan, yksin tuossa vaunussa.


James avasi oven päättäväisesti. Poika kohotti katseensa. “Ai, sinä jopa uskallat tulla samaan osastoon kanssani?” poika sanoi hieman piikikkäästi.


“Miksi en uskaltaisi?” James sanoi, samalla kun alkoi nostamaan laukkuaan penkkien yläpuolelle, ähkäisten hieman laukun painon takia.


“Kukaan muu kuin ääri luihuinen ei uskalla istua kanssani – mutta minua ei kiinnosta sellaisten seura. En halua edes Luihuiseen – mutta kuitenkin varmaan joudun”, poika selitti puoliksi itsekseen. Hän tuijotti tiiviisti ikkunasta ulos. Siellä vilisi vihreä maaseutu – kukkulat poukkoilivat, ja puut vilahtelivat ikkunan ohi nopeasti.


“Miksi muka?” James kysyi, rojahtaen penkille, hieman uupuneena.


“Koska olen Musta. Sirius Musta, koko nimeltäni”, poika sanoi.


James hätkähti. Hän oli kuullut Mustista – pahamaineinen pimeyden voimille omistautuva perhe. Mutta poika vaikutti täysin toisenlaiselta kuin tavalliset pimeyden voimille omistautuneiden perheiden lapset – hän ei ollut ylimielinen, ei ylpeä, ei närkäs, eikä hän näyttänyt millään tavalla tavallisesta poikkeavalta.


“Nimen ei kuulu määrätä, kuka vieressäsi istuu”, James sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinä itsehän olet se, joka asian määrää – millainen olet, mitä muut sinusta ajattelevat. Ei nimen sitä pitäisi tehdä. Minusta sinä vaikutat oikein mukavalta tyypiltä.”


Siriuksen ilme yhtäkkiä valaistui. “Vihdoinkin henkilö, joka ajattelee samalla tavalla! Mikä on nimesi?”


“James. James Potter”, poika sanoi virnistäen leveästi.


***


Koko junamatkan pojat olivat jutelleet kaikesta, mikä oli lähellä sydäntä. He olivat puhuneet miltei kaikesta maan ja taivaan väliltä – ja löytäneet yhteisen sävelen. Molemmat rakastivat kujeilemista, ja olivat sitä mieltä, että olivat pikajunassa kohti pilailukohteiden paratiisia.


“… ja tämä olisi sopiva jollekin oppilaalle. Mutta jos tätä hieman soveltaa, saataisiin se myös toimimaan opettajallekin”, Sirius lopetti, hengästyneenä selityksestään.


“Hei, minulla on yksi, jonka haluan muutaman kujeen kohteeksi”, James sanoi, muistettuaan kohtauksen Lilyn ja Severuksen kanssa.
“Kuka tämä mahtaisi olla?” Sirius sanoi, leveä virne kasvoillaan.


“Tiedätkö sellaisen tummahiuksisen, liimalettisen pojan, Severuksen? Hän oli jossain osastossa punahiuksisen tytön, jonkun Lailan tai Linan tai-“


“Lily, kenties?” Sirius keskeytti, ja James nyökkäsi. “Silloin kyseinen henkilö, josta taidat puhua, on Severus Kalkaros – perheemme tunsi hänen isänsä. Hänet tunnistaa siitä, että on jatkuvasti tuon Lilyn Evansin kimpussa...”


“Tunsi?” James ilmaisi ihmetystään.


“No, katsos, kun Kalkaroksen isä meni naimisiin jästisyntyisen kanssa, niin perheemme ei sitä katsos hyväksynyt…” Sirius sanoi, ääni hiljentyen.


“No, tiedät ketä tarkoitan. Kun etsin itselleni istumapaikkaa, pysähdyin katsomaan Lilyä – hän opiskeli, ja ihmettelin hieman asiaa…” James aloitti, punastellen. Sirius vislasi, mutta James jatkoi. “Silloin mokoma ruikuli avasi oven ja käski minun painua hiiteen, ‘Ei ole täysijärkistä katsoa tuolla tavalla tyttöä…’ Haluan kostaa sille.”


“Ruikuli… hyvä nimi”, Sirius sanoi, naurahtaen.


“Ruikuli ansaitsisi mielestäni kyllä aimo opetuksen”, James sanoi naurahtaen.


“Niinpä tosiaan”, Sirius säesti.


***


Vähän ajan päästä juna pysähtyi. James ja Sirius olivat vetäisseet kaapunsa päälleen, ja olivat nousemassa junasta, kun Sirius ilmaisi huolensa.


“En halua joutua Luihuisiin”, poika nurisi pimeässä. “En todellakaan halua seurata perheeni jalanjälkiä – hirveää sakkia…”


Matkan aikana James oli ymmärtänyt, ettei Sirius oikein pitänyt suvustaan ja perheestään, joten hän jätti asiat omaan arvoonsa. Pian heidän edessään keinui korkealla lyhty – iso mies heilutteli sitä, huudellen ykkösluokkalaisia kokoon.


“Mä oon Hagrid – Tylypahkan riistanvartija. Mä katon ettei eläimet syö teitä koulussa, eikä tuu sinne kouluu. Vien teidät kouluun toista kautta – Seuratkaa minua!” suurikokoinen mies kuulutti.


James ja Sirius seurasivat miestä, kuten muutkin ykkösluokkalaiset. James katseli poukkoilevaa ihmismerta, välillä tunnistaen Lilyn hiukset. Mutta aina, kun oli hänet löytänyt, hiukset taas katosivat – ja Jamesia harmitti.


Pian he saapuivat järven rannalle. “Veneisiin siitä, ni päästään menee”, Hagrid kailotti hoputtaessaan 11-vuotiaita, jotka olivat hänelle polvenkorkuisia.


James ja Sirius joutuivat aivan taaimmaiseen veneeseen, ja istuttuaan alas, veneet alkoivat liukumaan poikki sileän, mustan järven pinnan. Pian puiden takaa kohosi suuri linna valaistuineen ikkunoineen – ja kaikki henkäsivät.


“Enpä olisi uskonut noin hienoksi”, vieressä oleva tyttö voihakaisi, heidän liukuessaan luolaan. Sirius ja James katsahtivat toisiaan merkitsevästi – suuri linna näytti lupaavalta.


***


Kuljettuaan luolaa pitkin suureen eteishalliin, ykkösluokkalaiset seisoivat mykkinä ja jännittyneinä – suurin osa kuitenkin tiesi lajitteluseremoniasta. Suuressa hallissa kaikui korkojen kopina, kun professori McGarmiva käveli kohti ykkösluokkalaisia.


“Sisään”, McGarmiwa sanoi, ja ykkösluokkalaiset seurasivat naista. James vilkaisi hyvin jännittynyttä Siriusta – hänen kasvoistaan näki, ettei poika halunnut ainakaan Luihuisiin.


Kun 11-vuotiaat seisoivat rivissä, McGarmiwa asettui salin eteen. “Kun sanon nimenne, istutte tuolille, ja asetan lajitteluhatun päähänne. Ensimmäisenä Clara Adding.”


Pieni, heiveröinen tyttö käveli pienenä ja heiveröisenä tuolille. Professori asetti musta, risaisen hatun tytön päähän – näytti siltä, kuin hattu olisi nielaissut tytön pään.


Aika kului, ja puolet edessä jännittyneistä olivat jo lajiteltuna johonkin näistä neljästä tuvasta. Lily Evans oli päässyt Rohkelikkoihin, ja Severus Kalkaros Luihiisiin. Kun edellinen oppilas oli pistetty Korpinkynteen, McGarmiwa lausui tutun nimen.


“Sirius Musta.”


James käänsi päätään kaveriaan päin – pojan kasvot valahtivat kalpeiksi, kun hän pelokkaasti, mutta määrätietoisesti, otti askeleen kohti pallia. Saavutettuaan pienen puutuolin hän istuutui siihen, ja McGarmiwa laski hatun pojan päähän.


James tarkkaili tilannetta tarkkaan – hänestä näytti siltä, että hattu mutisi itsekseen!


Hetken hiljaisuuden jälkeen hattu huudahti vain yhden sanan: “ROHKELIKKO!”


Yllättynyt huuto raikasi Rohkelikkojen pöydästä – Mustan suvun jäsen, joka on Rohkelikossa! Siriuksen virne olisi kiertänyt pojan koko pään, jos vain korvat eivät olisi olleet tiellä. James taputti villisti pojalle, vislaten.


Perhoset pojan vatsassa kuitenkin ilmaisivat hänelle, ettei häntä oltu vielä lajiteltu. “Kunpa olisin Rohkelikko”, poika rukoili ajatuksissaan. Hän tahtoisi tuon toisen pojan kanssa samaan tupaan... Ja erään toisenkin takia.


Muutaman nimen jälkeen McGarmiwa lausui kovaan ääneen: “James Potter.”


James astui päättäväisesti pienen puisen pallin luo, ja istahti. Levottomat perhoset tuntuivat poukkoilevan pojan vatsassa kuin jästien törmäilyautot. Musta hattu valahti silmilleen, ja hän oli kuulevinaan pienen, pohdiskelevan hyminän, hmm-äännähdyksen.


“ROHKELIKKO!” hattu ärjäisi, kun oli muutaman sekunnin pojan silmillä ollut.


Rohkelikkojen pöydästä raikui jälleen huutoja – eniten huutoja taisi tulla eräältä hymyilevältä, mustahiuksiselta, 11-vuotiaalta pojalta pöydässä.

~ 1. Luokka ~


Ensimmäiset koulupäivät olivat yhtä hullunmyllyä – piti opetella lukuisia nimiä, kuten professoreiden ja muutamien oppilaiden nimiä. Professorit tuskailivat oppilaittensa kanssa – hehän joutuisivat opettelemaan kaikkien nimet, ennemmin tai myöhemmin. Muutama professori valitsi omat lempioppilaansa – Lily Evans tuntui olevan miltein kaikkien suosiossa, erityisesti professori Kuhnusarvion suosiossa.

“Mitä ihmeen Kuhnukerhoa se käppänä oikein pitää? ‘Vain parhaat pääsevät Kuhnukerhoon’, kuulin jonkun sanovan”, Sirius ilmaisi turhautumistaan Jamesille, kun he istuivat Rohkelikon tuvassa takan edessä.
“Niin. Tajuan kyllä, että Lily pääsi Kuhnukerhoon, mutta miksi se mokoma liimaletti pääsi siihen? Hänellä ei ilmiselvästi ole mitään muuta kuin laardia sen päänahan alla…” James jatkoi. Koulua oli kulunut jo melkein kaksi kuukautta, ja Kuhnukerholaiset erottivat selvästi koulun käytäviltä – ja valitettavasti ei James eikä Sirius kuuluneet Kuhnukerhoon.
“On se kyllä aika kumma. Olen kyllä kuullut, että Ruikuli olisi melko hyvä keitoksien tekemisessä… No, kaipa sen täytyykin jotain liemillä tehdä, kun kerran on tuollaiset hiukset…”

Pitkä, hintelä poika huokaisi nojatuolissa, joka oli sohvan vieressä. Poika oli ilmeisesti kyllästynyt – aivan kuin hän olisi kuullut samaista valitusta jo pitkään. Pojan harmat silmät kiilsivät suorastaan tämän katsoessa takkaan.

“Ette nyt jaksaisi kokoajan jauhaa Kalkaroksesta”, poika sanoi kyllästyneesti.
“Mikä sinä olet meitä kieltämään, Remus?” James tokaisi.
“Ja miksi edes puolustat mokomaa?” Sirius jatkoi, nyökytellen.
“Minusta se ei vain ole reilua, että olette kohdistaneet vihanne häneen – eikö se ollut riittävästi, kun loihdit hänen hiuksensa afroksi?” Remus Lupin sanoi vieressä istuvalle Siriukselle, joka tirskahti muistolle. “Eikö sekään riittänyt, kun loihditte hänen selkäänsä ‘Potkaise minua’ –lapun, joka ei lähtenyt pois, vaikka otti kaikki vaatteet pois ja vaihtoi niitä?” hän jatkoi, kohdistaen katseensa Jamesiin.

Molemmat purskahtivat nauramaan.
“Tuo on vasta esimakua”, Sirius sanoi, kun lopetti nauramisen. “Ehkä me voimme pitää pienen tauon, ja kiusata hieman opettajia – mutta joku pahempi kuin viimekertainen.”

Kolmikon vieressä, maassa, istui pieni ja pyöreähkö poika, Peter nimeltään. Peter Piskuilanilla oli rottamaiset kasvot, ja hänen kasvoistaan suorastaan säteili kunnioitusta Siriusta ja Jamesia kohtaan.
“Oi, se oli nerokasta, kun lumositte sen limalla täytetyn noidankattilan seuraamaan Kuhnusarviota!” poika puhkui innosta.

Sirius ja James olivat kuin paita ja peppu – jokainen tiesi sen. James ei lähtenyt minnekään ilman Siriusta, eikä päinvastoin – he aina nauttivat toistensa seurasta. Heitä olisi voinut erehtyä luulemaan veljeksiksi – heitä ei joskus edes meinannut erottaakaan.

Eräällä yrtitiedontunnilla, kun James ja Sirius olivat suunnittelemassa seuraavaa pilaansa, Remus oli puuttunut heidän puuhiinsa – Remus Lupin oli poika, joka oli sitä mieltä, että sääntöjä oli noudatettava – ainakin suurimmalta osin. Jamesin ja Siriuksen metkut olivat kuin magneetti Remukselle – mutta vähän aikaa poikien kanssa olemisen jälkeen, Remus tajusi, että he olivat oikeastaan muutakin kuin pelkästään sääntöjen rikkojia, ja että säännöt olivat joskus tehty rikottaviksi.

Viikkoja tuon yrttitiedontunnin jälkeen, pojat alkoivat toteuttamaan operaatiota “lumottu noidankattilaa”, ja he he huomasivat, että he olivat saaneet ihailijan. Pieni pyöreä poika, Peter, seurasi heitä kaikkialle – olisi voinut kuvitella, että hän käveli “I <3 JAMES & SIRIUS” –kyltin kanssa. Kun he olivat alkaneet miettiä ääneen, kuinka he saisivatkaan limaa noidankattilaan, poika oli astunut esiin ja tarjonnut apuaan liman siirtämisessä ja hankkimisessa – näytti siltä, että he olivat saaneet innokkaan apulaisen, joka ihaili heitä ja teki kaiken, mitä pyydettiin.

Niinpä tämä kvartetti oli jo kuukauden jälkeen tiivis porukka – olivathan he ensimmäisen vuosiluokan ainoat poikarohkelikot. Professorit välillä pohdiskelivatkin opettajanhuoneessa, miten noin tiivis yhteishenki voi syntyä niin lyhyessä ajassa – useimmiten tuollaista yhteishenkeä näkee vasta kolmannen luokan aikoihin.

***

Joululomaan oli enään muutama päivä, ja Sirius ja James istuivat Rohkelikon ruokapöydässä. Molemmat söivät ahnaasti ruokaansa, koska olivat tapansa mukaan myöhässä tunnilta – tai niin he ainakin luulivat, kun Remus saapui pöytään hyvin väsyneenä. Poika oli aina riittävän ajoissa aamiaisella, joten he eivät olleet myöhässä.

“Antakaa minulle sitä kahvia”, poika pyysi, ja Sirius liu’utti kannun kohti poikaa. Remus nappasi kannun ahnaasti, ja kaatoi itselleen kahvia runsaasti. Lupin näytti riutuneelta – hänen kasvonsa olivat todella laihat ja kalpeat.

“Taisi olla rankka reissu?” James kysyi, puoliksi todeten. Lupin vain nyökkäsi, ja joi ison kulauksen kahvistaan.
“Miten on äitisi laita?” kysyi Sirius vuorostaan. Remus katsoi poikaa ensiksi aivan kuin asia olisi vallan uusi – mutta sitten nyökkäsi tietäväisenä.
“Kyllä hän ehkä selviää…” Remus sanoi hiljaa. “Pyhän Mungon hoitajat ovat hyvin optimistisia hänen suhteen. Mutta he sanovat, että hänen on pysyttävä Mungossa – hän ei pysty selviytymään yksinään…”

Remus tuijotti pöytää, ja hörppäisi sitten kahviaan. James ja Sirius loivat toisilleen huolestuneet katseet – Remus oli joutunut joka kuukausi olemaan samaan aikaan poissa äitinsä luona, ja aina tultuaan, hän näytti aina yhtä kalpealta.

Samassa pöllöt lehahtivat sisään, tiputtaen kirjeitä melkein jokaiselle. Yleensä pöllöt eivät jättäneet Remukselle tai Siriukselle mitään, ja James sai yleensä aina kirjeen vanhemmiltaan – Peter taas kävi niin aikaisin syömässä, että sai viestit käsiinsä myöhemmin.

Mutta sinä päivänä harmaa pöllö lehahti Siriuksen yli, ja tipautti kirjeen Siriukselle.
“Mitä ihmettä…” Sirius sanoi, katsoen kirjettä. Hän nosti puhtaan valkoista kirjekuorta, ja katsoi terävällä käsialalla kirjoitettua nimeä – Sirius Musta.

“Tämä on äidiltäni…” Sirius mutisi hieman hämmentyneenä. “Hänellä mahtaa olla tärkeää asiaa - hän ei yleensä lähetä kirjeitä…”
“Ei todellakaan”, James totesi.

Sirius avasi kuoren repäisevällä liikkeellä, ja vetäisi pergamentin esiin. Samassa hän alkoi lukemaan sitä.
James otti kulauksen teestään, ja yritti vilkaista Siriuksen olan yli. Poika ei reagoinut kurkkausyritykseen lainkaan – sen sijaan hän alkoi tärisemään.

Nielaisten, Sirius katsoi ensiksi Remukseen, sitten Jamesiin. “Hän… Hän sanoi, ettei ota minua taloonsa. Ainakaan jouluksi.”
James katsoi Siriusta äimän käkenä. “Ei… Ota sinua kotiinsa?”
Sirius kohotti taas kirjettä, ja luki: ”Minä en ota suvun mustaa lammasta lainkaan taloomme – miten päädyitkään Rohkelikkoon?! Katsotaan, jos edes kehtaan ottaa sinua kesällä – jos et ole vielä liian rohkelikko, saatan ottaakin… Ja joulun on tarkoitus olla iloinen juhla – jos sinä olet täällä, niin sellainen se tuskin tulee olemaan…”

Remus katsoi paperia, inho katseessaan. “Ei hän noin saa sanoa! Sinä olet hänen lapsensa—“
“Ja minä olen puhdasverisestä suvusta, joka sattuu nyt palveleman tiedät-kai-ketä! Olen häpeäpilkku – eikä minua kyllä liioin kiinnosta loma siinä talossa…” Sirius mutisi. “Taidanpa mennä ilmoittamaan McGarmiwalle asiasta…”

***

James seisoi aulassa, katsoen Jamesiä laukkuineen päivineen. Selkänsä takana Sirius piti Jamesin lahjaa, sillä toisen joululahjat tulisivat kotitonttujen kautta jouluaamuna.

James teki viimehetken tarkistuksia, jotta hänellä olisi varmasti kaikki. “Matkalaukku… tuossa. Reppu… Tuossa. Siellä on myös kirjat, ja-“
“James”, Sirius keskeytti. Häntä inhotti katsoa ystävänsä lähtöpuuhia, kun hän itse joutuisi jäämään Tylypahkaan viettämään joulua – yksin. James huomasi ystävänsä masentuneen katseen.
“Äh, älä viitsi. Muutama viikko vain – omaa miettimisaikaa, juuri sopivasti, eikä minä, Remus eikä Peter olla häiritsemässä sinua…”

“Niin… Mutta, James… Hankin sinulle, öh… Joululahjan”, poika sanoi, punastuen. Miksi minä punastun? hän ihmetteli, kun ojensi hätäisesti paketoitua pientä pakettia.
“Ai, kiitoksia!” James sanoi, leveä hymy kasvoillaa, ja otti lahjapaketin vastaan. Kiitokseksi James antoi pojalle ystävällisen halin.

Sirius yllättyi hieman pojan halista, eikä vastannut halaukseen, sillä hän ei ehtinyt. Juuri, kun hän aikoi reagoida, toinen poika vetäytyi, ja katsoi taakseen.
“Minun pitää nyt mennä – en halua myöhästyä Tylypahkan Pikajunasta”, hän sanoi, virnistäen. “Kirjoitathan minulle lomalla?”

Sirius nyökkäsi. “Jos selviän, kirjoittelen.”
James nappasi laukkunsa, ja lähti juoksemaan ulos. Hän heitti tavaransa rekeen, jota valkoiset porot vetivät, ja kääntyi vielä Siriukseen päin, heilauttaen kättään.
“Kyllä sinä selviät!” hän huudahti, kääntyi, ja hypähti rekeen.

Sirius katsoi murheellisena, kun hänen ensimmäinen, aito ystävänsä lähti lomalle ilman häntä.

***

Joululoman ensimmäiset päivät kuluivat todella hitaasti. Sirius melkein asui Pöllölässä – hänellä oli siellä paksu tukku pergamenttia, sulkakynä, mustetta ja viltti mukana. Hän odotti siellä aina Jamesin vastauksia, ja lähetti pojalle välittömästi takaisin viestin. Hän ei syönyt eikä juonut – ja se alkoi pikkuhiljaa näkymään pojan jo valmiiksi heiveröisessä ruumiissa.

Kolmen päivän jälkeen Siriukselle tuli mieletön nälkä, ja niin poika lähti syömään. Mutta kun hän oli syönyt vatsansa täyteen, hän palasi paikalleen, ja odotti Jamesin uusinta kirjettä.

Kun viikko oli suurinpiirtein kulunut, ja Sirius oli kerran syönyt, alkoi tilanne näyttämään huonolta. Mutta Sirius ei halunnut ajatella muuta kuin Jamesin kirjeitä – jos hän ajattelisi, hänen ajatuksensa vaeltaisivat heti hänen perheensä, ja hänen omiin “vikoihinsa”. Hän ei halunnut sitä lainkaan.

Sirius kuuli askellusta Pöllölän portailta – joku oli siis tulossa ylös. Poika äkkiä viskaisi tavaransa vilttiin, ja viltin heitti kivisen penkin taakse – ja istui penkin päälle.

Aukosta kohosi professori Dumbledoren hopeisenharmaat hiukset ja parta, sekä hänen kasvonsa, joita koristivat puolikuun muotoiset lasit.
“Iltaa, Sirius. Mitä sinä tähän aikaan täällä teet?” Dumbledore kysyi, katsoen tavalliseen tapaan huolehtivasti.

“Odotan Jamesin kirjettä – hän ei ehdi kirjoittamaan päivällä”, Sirius valehteli nopeasti. Hän ei halunnut, että rehtori tajuaisi hänen suurinpiirtein asuvan Pöllölässä – siitä ei välttämättä seuraa mitään hyvää.

Mutta silti, Dumbledore taisi tietää kyseisen asian. “Menisit nyt välillä tupaasi nukkumaan, ja siellä odottaisit pöllöä – kyllä ne kirjeet sinnekin osaavat tuoda.”

***

Loppujen lopuksi oli aika mukavaa olla tuvassa – Sirius oli ainoa Rohkelikko, joka oli jäänyt Tylypahkaan jouluksi. Takan edessä kirjeiden kirjoittaminen oli, tosiaan, paljon mukavampaa kuin Pöllölän kivilattialla.

Sirius oli kyllä useaan otteeseen miettinyt, mikä hänessä oli väärin. Yleensä häntä kierrettiin sen takia, että oli Musta – nyt häntä kierrettiin, koska hän oli Musta ja hän oli Rohkelikko, todella erilainen kuin muut, siis.

Elämäni tuskin koskaan tulee olemaan kovin loisteliasta, Sirius ajatteli samalla, kun kirjoitti Jamesille ties monennetta kirjettä.

***

Kun tuli jouluaamu, Sirius heräsi – tavalliseen tapaansa – myöhään, ja huomasi yllätyksekseen, että hänen jalkapäässään oli pieni lahjapakettipino. Hän ei yleensäkään ollut saanut kovin montaa lahjaa jouluisin – hänen pikkuveljensä Remulus on aina ollut suositumpi.

Viisi pakettia, Sirius totesi päässään, kun sieppasi ensimmäisen paketin.

Kun Sirius oli avannut kaikki pakettinsa, ja paljastanut niiden syövereistä suklaasammakoita, Bertie Bottin jokamaunrakeita, tanssivia piparkakkuja, mielialan mukaan väriä vaihtavia sukkia sekä kaljuunan, hän puki villasukat jalkaansa, ja lähti kohti salia.

Vaikka hänen ystävänsä lahjat lämmittivät pojan sydäntä, hän silti syvällä sisällään tiesi: Tästä lomasta tulee yksinäisin koskaan.

Samassa sukat muuttuivat mustaksi.

***

Loman jälkeen James huomasi, että Sirius oli muuttunut. Se, että hän oli riitaantunut äitinsä kanssa ja heti sen jälkeen joutui olemaan yksin, ei selkeästi tehnyt pojalle hyvää – ihme, että poika oli edes selviytynyt loman yli.

Sirius ei tuntunut enään innostuvan mistään – kun James ehdotti, että he paukauttaisivat muutamat Jarrumiehet opettajanhuoneeseen, pojan silmiin ei syttynyt tavanomaista, innostunutta kiiltoa – hän vain katsoi Jamesiin, ja totesi, ettei nyt jaksanut.

Viikot kuluivat, ja Jamesin tuki teki ihmeitä – Siriuksen elämisen into palautui jatkuvasti, hitaasti mutta varmasti. Pääsiäisen aikoihin poika oli täysin oma itsensä – ja James oli hyvin iloinen pojan puolesta.

Jamesin piristysoperaatiossa oli monta vaihetta – Ruikuli oli joutunut valitettavasti kärsimään monta kertaa niin, että hän oli joutunut leijumaan pää alaspäin, housut nilkoissa. Tuo näky oli ilmeisesti yksi niistä harvoista näyistä, jotka saivat tumman pojan suorastaan hehkumaan – mutta Jamesin oli myönnettävä, hänkin piti näkyä hyvin naurettavana. Peter nauroi heidän kanssaan, mutta Remus katsoi heitä aina yhtä paheksuvasti.

Niin pian kuin kouluvuosi oli alkanutkin, yhtä nopeasti se päättyikin – kesäloma saapui, ja James, Sirius, Remus sekä Peter selviytyivät kunnialla koulustaan. Junamatkan ajan pojat keskustelivat kaikesta mahdollisesta niin paljon kuin mahdollista – he joutuisivat sentään olemaan aika paljon toisistaan erossa.

Junamatka päättyi King’s Crossin juna-asemalle, ja pojat seisoivat ringissä. Peterin äiti vilkutteli pojallensa, samoin Jamesin äiti. Siriuksen ja Remuksen vanhemmat eivät olleet vielä tulleet – mutta se ei näyttänyt harmittavan poikia.

“No… Tämä vuosi on sitten pulkassa”, Sirius sanoi, virnistellen toisille.
“Niinpä”, James säesti.
“Pidetään yhteyttä pöllöitse”, Peter piipitti, ilmiselvästi kiireessä.
“Kyllä, varmasti”, Remus sanoi.

Peter kääntyi, katsoen suoraan äitiinsä. “Minun pitää nyt mennä, moikka!” poika huikkasi muille reippasti, ja käveli ripeästi äitinsä luo.

James katsoi myös taakseen, ja katsahti sitten Siriukseen. “Jos sinulla tulee minkäänlaisia ongelmia lomalla, ota minuun yhteyttä – autan sinua enemmän kuin mielelläni.”
“Kyllä minä varmasti otankin yhteyttä – tuskin sillä tavalla kun tarkoitat, mutta kuitenkin… Eivät he kovin paljoa minusta välitä kuitenkaan”, Sirius totesi hieman kuivasti.”Nyttenkin minun täytyy itse päästä jotenkin kotiin…”
James huokaisi. “Pidä huolta itsestäsi.”
Pojat halasivat nopeasti, ja James juoksi pois, jättäen Remuksen ja Siriuksen kaksistaan.

Pienen, kiusallisen hiljaisuuden jälkeen molemmat moikkasivat toisiaan hyvästiksi, ja lähtivät eri suuntiin kävelemään.