Tahdon rakastaa sinua [Luku I] [+Prologi]

Kirjoittaja: Wagner-1 alias Antti
Tyylilaji: Romantiikka, seikkailu, fantasia...
Varoitukset: Tulee sisältämään kohtauksia
Ikäsuositus: Suosittelisin jotain k-15 kait

A/N: Tämä on erään kirjan tarina, jota Leon parhaillaan lukee Tylypahkassa. Näin ollen sen ei pitäisi sisältää ollenkaan hahmoja Tylypahkasta, mutta voin tehdä pari poikkeusta (loppujenlopuksi se oli joululahja Faithilta). Tarina ja sen sisältö ovat suurimmaksi osaksi minun omaa mielikuvitukseni tuotetta, mutta tulen lainaamaan paria asiaa ja näin ollen yleensä kertomaan keneltä se on alunperin. Toivottavasti tulette nauttimaan tästä ^^

TAHDON RAKASTAA SINUA - Prologi

Jossain kaukana jyrähteli ukkonen. Nuori poika, joka istui ikkunan äärellä Notthingin kylän ainoassa krouvissa, hätkähti hieman jyrähdystä, mutta jatkoi sitten yöllisen taivaan tuijottamista krouvin ikkunan lävitse. Oli pilvetön yö ja tähdet taivaalla tuikkivat kirkkaasti.
Krouvin salin toisella puollella, joukko vanhempia työmiehiä, joiden pöydällä oli parisen tuoppia tyhjillään ja korttipeli kesken, kävivät keskustelua pojasta.
”Ihme juippi”, sanoi yksi miehistä. Hän oli jo jonkin aikaa tarkkaillut poikaa, joka ei ollut muuta tehnyt kuin istuskellut ja tuijotellut haaveilevasti taivaalle.
”Töitä tekee kuin aikamies konsanaan, mutta haaveilla osaa enemmän kuin kylän akat yhteensä.” Tämä herätti useita naurun korahduksia miesjoukon keskuudessa. Pöytään uuden juoman tuonut tarjoilijatar, krouvin emäntä, katsoi miehiä paheksuen, mikä tehokkaasti vaiensi miesjoukon. Kukaan ei halunnut joutua ”Rautarouva” Emmettin epäsuosioon, joka suvereenisesti hallitsi kylän parhaan oluen tarjoilua Raksin krouvissa.
”Hmm…Onhan asia noinkin”, tuumi eräs toinen mies ja otti vaihtokortin pakasta. ”Mutta muistakaa, että tuo haaveilua alkoi vasta sen yhden eukon kuljettua tästä lävitse.”
Yhteinen kylmänväristys kiisi läpi miesjoukon.

Muutama kuukausi aikaisemmin kylän lävitse oli kulkenut käkkäräpäinen ja omituisesti pukeutunut vanha eukko. Hän oli tullut Nordorista päin, mikä jo sinänsä ei enteillyt hyvää. Raksin krouvissa, missä hän oli yönsä viettänyt, eukko oli ollut hyvin lyhytsanainen ja poltellut nurkassa pitkää piippuaan, jonka tunki ilmaan mustaa rikinkatkuista savua. Pöydällä hänen edessään oli ollut synkänväriset kortit, jotka olivat kuvitettu epäilyttävillä merkeillä ja joita hän itsekseen käänteli ja tutkiskeli. Eukko olikin ennustaja, minkä jokainen vähänkin elämää nähnyt olisi pystynyt sanomaan. Kuitenkin kaikki, jotka olivat yrittäneet puhutella häntä povaamisen toivossa, oli eukko vaientanut hyisellä katseella, joka tuntui kertovan tämän naisen tietävän synkimmät salaisuutesi ja paljon muuta. Kukaan ei ollut halunnut lähestyä naista ja aika moni kylänvanhin olisikin toivonut eukon poistuvan mitä pikemmin, pitäen tätä ”turmelevana nuorisolle”.
Sitten oli nuori Alex astunut sisään. Hän oli siinä seitsemännentoista ikävuotensa puolella oleva nuori, roteva ja hyväkuntoinen poika. Kylällä kiersi aika montakin juttu pojan ja milloin minkäkin kylän piian yhden yön jutuista, mikä oli tehnyt hänestä kauhistuksen monelle kylän tyttärien äideille ja vihamiehen muille kylän nuorukaisille.
Kuitenkin, sillä hetkellä kun Alex oli astunut sisään krouviin, kiinnitti vanha eukko ensimmäinen kerran huomiota johonkin muuhun kuin kortteihinsa. Jonkin aikaa Alexia tarkkailtuaan eukko oli lopulta noussut tuoliltaan nurkkapöydästä ja köpötellyt pojan luokse. Puoli krouvia oli häpeättömän huonosti piilotellulla mielenkiinnolla seurannut miten eukko pyysi lupaa ennustaa pojalle ja ohjannut tämän sitten pöytänsä ja korttiensa ääreen. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. Eukko oli käännellyt muutamaa korttia, supissut jotain pojan kanssa nordorialaisella aksentillaan ja poistunut sitten yläkerrassaan sijaitsevaan huoneeseensa. Seuraavana aamuna eukko oli poistunut ja häntä ei ollut sen koommin näkynyt.

Ukkokööri heräsi muistelmistaan, kun emäntä Emmett paukautti uuden kolpakon pöydälle ja silmäili omituisesti miehiä.
”Ja ihan hyvä, että ei viipynyt kauempaa. Povaaminen, pah…Akkojen kotkotuksia moinen, sanokaa mun sanoneen.” ensimmäisenä puhunut mies sanoi ja peitti sitten äkkiä virnistyksensä; hän oli juuri nostanut ässän pakasta, joka sopivasti täydensi hänen kättään.
”Mutta onhan se silti kummallista, ” tuumi yksi siihen mennessä hiljaa ollut joukkion jäsen ja raapi partaansa. ”Mitähän se eukko oikein sanoi pojalle?”
Kaikki kääntyivät hetkeksi vilkaisemaan Alexia, joka yhä silmäili juoma kädessään öistä taivasta.
”Nääh, vissiin se oli sitä samaa ”tapaat kauniin neidon, rikastut ja elät elämäsi onnellisena loppuun saakka” – jorinaa. Mutta jätkät, tässäpä teille jotain mistä olisi kannattanut maksaa povaamisesta: kunkun hovi, pistäkää paremmaksi!” yksi miehistä sanoi ja latoi kuningassuoran pöytään. Kun vielä parilta muulta löytyi sama käsi ja joku huusi ”Saamarin huijari!” ja pöytä viskattiin nurin, oli jokailtainen tappelu taas hyvässä vauhdissa, johon lähes kaikki paikallaolijat liittyivät. Seuraavana päivänä korttia pelanneet miehet joutuivat taas kerran noloina pyytelemään anteeksi Rautarouvalta, kuuntelemaan tämän saarnan ja maksamaan yhden pöydän, yhden ikkunan, kolmen tuolin ja kymmenen olutpullon rikkoutumisen.

Alex kuitenkin oli jo poistunut krouvista hyvissä ajoin ennen pöydän nurin viskuuta ja käveli nyt pitkin kylän yhtä neljästä päätiestä. Kylä oli oikeastaan aika pieni, talot ja puodit olivat rakennettu siihen malliin, että yllä lentävästä linnusta se olisi näyttänyt isolta raksilta. Itse asiassa kylän epävirallinen nimi olikin Raksi, mutta kylänjohtaja vaati siitä käytettävän sen Fennian Yhtenäisen kuningaskunnan aikaista nimeä Notthing.
Alex käveli nyt sitä tietä, joka johti ulos kylästä kohti itään. Hän pysähtyi portin pieleen ja nojasi siihen. Viileä tuulenvire heilutteli pojan pellavanväriä hiuksiaan. Alex hengitti raikasta yöilmaa syvään henkeen ja päästi sen sitten ulos. Mielessään hänellä pyöri yhä keskustelu ennustajaeukon kanssa.

”Mina nakee”, oli ennustaja povannut korteistaan, puhuen fenniaa tyypillisellä nordorialaisaksentilla, ”etta sina tula kohtamaan tarkea ihminen.”
Alex oli tuijottanut eukkoa pelokkaan kunnioittavalla katseella. ”Ihminen?” oli hän kysynyt.
”Niin, ihminen,” eukko vastasi ja käänsi pöydälle lisää kortteja luisevissa kässissään pitelemästä pakasta. Kortit olivat lähempää nähtynä nihkeitä ja kellertäviä, ajan pehmittämiä.
”Mina nakee, etta tata ihmista vainotaan ja ajeta takaa.”
”Mina nakee, etta talla ihmisella on suuri tehtava.”
”Mina nakee, etta…etta sina tule rakastumaan tahan ihmiseen”, eukko sanoi käännettyään viimeisen mystisen kortin pöydälle. Alex oli mykistynyt. Hänen päässä tuntui pyörivän. Miten hänelle, tavalliselle maalaispojalle, voisi muka tapahtua jotain tällaista?
”Milloin tapaan hänet? Mistä löydän tämän ihmisen?” Alex uskalsi kysymään kiihkeästi.
”Sina ei loytaa hanta”, eukko sanoi, ”han tulee loytaa sinu.”
Hän jätti Alexin pohtimaan tätä ja kurottautui kohti juomakolpakkoaan, joka olikin jo ehtinyt tyhjentyä.
”Nyt mina olen sanonu jo tarpeeksi ja minu paa alka selvita. Jaa hyvasti.” Niine hyvineen eukko keräsi korttinsa ja kipitti portaat ylös krouvin yläkertaan.

Portin pieleen nojatessa, ennustajan viimeisimmät sanat kaikuivat Alexin päässä.
”Minä en löydä, hän tulee löytämään minut…” Alex toisti hiljaa itsekseen. Ennustuksen jälkeisen illan jälkeen hän oli tullut joka ilta hetkeksi tähän saman portin suulle seisoskelemaan joksikin aikaa. Alex ei tiennyt miksi hän oli valinnut juuri itäisen portin, mutta kai sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että eukkokin oli tullut idästä. Niinpä Alex tuijotteli kohti itäistä horisonttia, missä ei ollut näkynyt mitään muuta normaalin näkymänsä lisäksi. Jossain rysähti taas, mutta se saattoi olla tällä kertaa ikkunan läpi heitetty tuoli. Alex yritti tarkentaa katsettaan. Kun hän teki näin, oli hän näkevinään jossain kaunana pienen leimahduksen taivaalla, mutta siinä olikin taas kaikki.
Alex huokaisi. Hän tunsi tutun nolostumisen tunteen pyrkivän esiin, joka tuli kun hän oli erittäin varma jostain mikä osoittautuukin vääräksi. Eukko oli kai huijannut häntä, tosin ilmaiseksi. Ja jokin hänen olemuksessaan oli ollut niin varma…
”Tuskin minua kukaan tulee etsimään”, Alex ajatteli ja kääntyi lähteäkseen. Saapuessaan kylässä työskentelevien miesten asuinkompleksille hän päätti kuitenkin käydä vielä huomisiltana itäisellä portilla, ihan varmuuden varalta. Ja lähes joka ilta ennen sitä.
Nukahtaessaan hänelle varatulle laverille, Alex ei voinut millään tietää, että kohtalon pyörä oli jo käynnissä. Hän tulisi kokemaan kaiken mitä ennustajaeukko oli luvannut ja enemmänkin, sillä samaan aikaan, useampi maili etäällä pienestä Notthingin kylästä, nuori poika rämpi myrskyn keskellä henkensä kaupalla eteenpäin, kantaen tärkeää lastiaan.

Siitä tulikin aika pitkä...Nojaa, tässä sitä sitten olisi
Ensimmäinen tarinani pariin vuoteen. Koska olen hemmetin huono trailereissa, jätin sen kokonaan pois. Nauttikaa toki tekeleestäni ^^

Palautetta, niin ruusuista kuin okaista, saa laittaa ja olen siitä erittäin kiitollinen.

Hienoo työtä olet tehnyt tämän kanssa. Tykkäsin todella paljon, sillä teksti oli sujuvaa ja helppolukuista. En huomannut edes kirjoitusvirheitä. Tykkäsin tosi paljon siitä ennustajasta koska se puhui just sillai ku kuvittelinki et se puhuis n_n kiitti tästä prologista. toivottavasti saadaan pian jatkoa.

// lol en osaa itekkää oikeinkirjotusta XDDD

Hyvä prologi! Oli helppoa luettavaa, ei tarvinnut kompastella sanoihin/lauseisiin tai muihin tyylirikkeisiin, mikä olisi oikea vaihtoehto, ja ajatukset eivät siis harhailleet, vaan pysyivät visusti prologissa. Tuosta sai aika hyvän arvoituksen, että jään ilomielin odottamaan mitä tuleva tuo tullessaan, ja ehkei sitä traileria tarvitse, niin eipähän tule liikaa tarinan lopusta tai keskivaiheilta tietoa, niin ei voi päätellä mitä tarinassa tapahtuu.

Kiitoksia kaikille lukijoille ja erityisesti teille kahdelle ensimmäiselle kommaajalle ^^
Ärh, ärsyynnyin ihan silmittömästi kun huomasin, että joissakin kohissa pilkku hyppii lainausmerkkien sisä- ja ulkopuolella. Mikä eniten ärsyttää on se, että olen tehnyt saman virheen myös ensimmäisen luvun kanssa. Nojaa, kai siitä saa selvää siltikin (pirun perfektionistisuus...).

Ekaa osa saatta sitten jo ehkä ilmestyä tänä iltana
Vaikka sanoinkin, että tämä ei ole tylytarina, olen jo parin hahmon nimeä käyttänyt ekassa luvussa pienissä jutuissa. Kommatkaa ja ilmoittautukaa, jos haluatte mukaan!

Ensimmäinen osa - Takaa-ajettu

Salamanisku halkoi taivasta. Sademyrsky myllersi miehen ympärillä, kilpistyen tämän öljykankaiseen matkaviittaan. Mies loikkasi alas hevosensa selästä ja kulki lähemmäksi kyljelleen kaatunutta matkavaunua. Jostain vaunun takaa kuului vaikerointia, mutinaa ja sitten kuolinkorahdus. Mies tarkasteli hetken vaunuja ja kääntyi sitten tuijottamaan kohti erästä kohtaa metsässä. Oli helvetinmoinen yö. Salamat räiskyivät pimeällä taivalla, tuuli puhisi kaikilla voimillaan ja sade tunkeutui kaikkialle kastellen kaiken tieltään. Se oli melkein epäluonnollinen myrsky…Ja niinhän se olikin.
Mies tutkiskeli tarkemmin eräitä metsän puita. Ne olivat katkeilleet ja taipuneet pitkältä matkalta niin kuin jokin suunnaton voima olisi pyyhältänyt niiden lävitse välittämättä ollenkaan niiden olemassaolosta. Tavallinen myrsky ei tämmöistä saanut aikaan.
”Magiaa…” mies mutisi happamasti tutkiessaan lähempää yhtä taipuneista puista. Rasahdus miehen takaa sai hänet nousemaan ylös ja vilkaisemaan taakseen. Toinen mies, pukeutunut samalla tavalla kuin hänkin mustaan öljykangasviittaan, asteli lähemmäksi pyyhkien verta miekastaan.
”Kertoiko kuljettaja mitään?” Kysyi ensimmäinen mies ja kääntyi katsomaan takaisin puihin. Toinen mies asteli ensimmäisen rinnalle.
”Hän puhui lyhyesti”, tämä sanoi ja tunki miekan huotraansa. ”Mutta tarpeeksi. Asia varmistui, matkustaja oli velho.”
Ensimmäinen mies sulki silmänsä ja huokaisi. Velhot ja magia, kaksi asiaa mitä hän eniten inhosi maailmassa. Tunkivat nokkansa joka asiaan ja olivat niin olevinaan. Toinen mies odotti kuuliaisena ensimmäisen käskyjä.
”Herra kapteeni, käskenkö vapauttaa koirat?” tämä lopulta kysyi. Hän oli väsyksissä jouduttuaan ratsastamaan koko yön ja läpimärkä kaaduttuaan lätäkköön kuljettajan yritettyä hyökätä hänen kimppuunsa takaapäin. Paljonpa siitä olikin ollut apua vanhukselle…
Kaiken kaikkiaan hän ei ollut parhaimmassa mielentilassaan juuri sillä hetkellä.
”Kapteeni Benford?” hän toisti kärsimättömänä. Kapteeni aukaisi silmänsä ja kääntyi kohti häntä.
”Hmm? Kaiketi löysitte jotakin mistä voi saada hajujäljen, luutnantti Hazardi?” tämä kysyi ainoastaan.
”Kyllä vain, sir,” Hazardi vastasi ja veti viitan altaan repaleisen lierihatun esiin. Se oli noin keskimallia oleva ruskea huopalierihattu, jonka mustaan nauhaan oli kiinnitetty nyt kärsinyt punainen linnunsulka. Kapteeni otti hatun käteensä ja nosti silmiensä tasolle. Niin tehdessään melkein kahtia ollut sulka katkesi.
”Todellakin, tämä on velhon hattu…” kapteeni sanoi synkästi. Ennen sulan tippumista maahan se tempautui myrskytuulen puhurin mukaan ja kiisi pois. Kapteeni jäi katsomaan sen menoa. ”..vaikkakin taakaa-ajamamme velho onki vasta taikuri.”
”Sir?” kysyi luutnantti Hazardi epävarmana mitä tämä tarkoitti. Kapteeni kohotti kätensä viittansa sisään ja ojensi sitten luutnantille pergamentin palasen.
”Se tarkoittaa sitä, että meidän aikaamme käytetään pirun pikkupennun kiinniottamiseen,” kapteeni ärjähti vihaisena ja silmäili myrkyllisesti käsissään pitelemää hattua. Kuului rapinaa, kun luutnantti taitteli paperin auki ja kohotti erään asemiehen tuoman lyhdyn lähemmäksi.
”Taikuri Zack…ikä seitsemäntoista…nykyisen Mahtivelhon henkilökohtainen oppilas, kas kas…” Hazardi luki ja virnuili sitten ilkeästi. ”Erikoinen lisänimi hänellä, jos sallitte sanoa, sir.”
”Todella erikoinen,” totesi kapteeni kylmästi ja ojensi hatun takaisin luutnantille.
”Päästäkää koirat irti, katsotaan mitä hän pitää yhtä sydämettömistä takaa-ajajista.”
Luutnantti lähti kapteenin sanaleikille hekotellen suorittamaan saamaansa toimeksiantoa. Kapteeni itse silmäili vielä hetken magian kaatamaa ”puukujaa”.
”Minä nappaan sinut kakara, olitpa kuka tahansa. Edes magiasi ei tule sinua auttamaan.” hän sanoi hyisesti ei-kenellekkään, kääntyi ja lähti kohti hevostaan. Tästä tulisi vielä pitkä takaa-ajo, joka päättyisi vain yhdellä tavalla: kuolemalla.

Samaan aikaan, nyt jo pari mailia kauempana metsätiestä, jolle vaunut olivat kaatuneet kyljelleen ja jonka ympärillä luutnantti Hazardi innokkaasti vapautteli ajokoiria vapaaksi, nuori taikuri Zack rämpi henkensä kaupalla eteenpäin märässä metsässä. Maa oli märkä ja liukas sateesta, epätasainen ja täynnä kuoppia. Zackin piti käyttää kaikki taitonsa pitääkseen yllä huomiota liikkumisestaan ja varoakseen kompastumista.
Hän ei nimittäin vain juossut vaan suorastaan kiisi kumpareelta kumpareelle. Tämän hän sai aikaan ohjaamalla magiaansa jalkoihinsa ja pistämällä ne juoksemaan yli-inhimillisen nopeasti. Kuitenkin, yksikin väärä liike ja hän kaatuisi kumoon, mikä moisella nopeudella ja esteen välitulolla voisi osoittautua kohtalokkaaksi. Ja jos hän jäisikin eloon, Zack ei ollut enään varma, että pystyisi loihtimaan saman loitsun uudestaan.
Zack aivasti ja katui sitä välittömästi, koska oli melkein kellahtaa kumoon. Hän kuitenkin sai tasapainonsa ajoissa kuntoon, ohitti jättimäisen kivenlohkareen muutamalla sentillä ja jatkoi kiitoaan. Ei ollut kyllä ihmekään, että häntä vilutti ja aivastutti: hän oli kauttaaltaan läpimärkä ja ulkona myrkyssä ja yön kylmyydessä ilman viittaa tai edes hattua.
Zack voihkaisi muistolle lierihatustaan, joka oli tippunut häneltä paon aikana. Hän oli ostanut sen hienoimmasta vaateliikkeestä, Dawlishin pukimesta, Velhojen kaupungissa taikuriksi päästyään ja maksanut siitä korkeat kolme kultarahaa. Kaiken lisäksi hatun punainen sulka oli ollut lahja hänen mestariltaan, joka oli hankkinut sen joltain kaukaiselta matkaltaan. Zack oli pitänyt hatustaan erittäin paljon ja nyt hän oli sen menettänyt…
Kaukainen ulvahdus herätti pojan haaveistaan, mikä olikin itse asiassa hyvä juttu, koska ehti juuri ja juuri väistää toisen jättikokoisen kivilohkareen.
”Ajokoiria!” Zack voihkaisi mielessään ja hyvästä syystä. Itä-Fennian herttuan ajokoirat oli tunnettuja verenhimostaan ja hyvästä vainustaan. Pojan käsi, se joka ei kannatellut toisessa kainalossa mustaan öljykankaaseen käärittyä pakettia, lennähti liivitakkinsa taskuille, etsien mitä tahansa kangasta mihin voisi siirtää hajuaan. Kaikeksi onneksi hänen oikeasta taskustaan löytyi nenäliina. Zack riuhtaisi märän liivinsä ja paitansa auki, työnsi kätensä rinnalla heiluvan riipuksensa ohi paketittomaan kainaloonsa ja pyörittele nenäliina siellä. Sitten hän viskasi hikisen liinan myrskytuulen kouriin, joka lähti lennättämään sitä kohti pohjoista. Zack itse kiisi kohti länttä. Ainakin hän toivoi olevansa matkalla kohti länttä. Kaiken sen hämmingin aikana, mitä oli tapahtunut matkavaunujen tulessa hyökätyksi, oli aika vaikea olla varma oikeasta suunnasta. Pysähtyminen ja suunnan tarkistaminen oli kokonaan poislaskettu asia. Zack kohotti katseensa kohti taivasta, toivoen edes yhden tähden loistavan siellä ja opastavan häntä. Hän ei kuitenkaan nähnyt yhtään, sillä taivas oli peittynyt pimeään myrskypilveen.
”Toivottavasti en liioitellut myrskyn kanssa tai muuten se jatkuu viikon, ” Zack tuumi langettamastaan myrskykutsusta. Se olisi kuitenkin kaikkein vähäisin hänen ongelmistaan sillä hetkellä. Hän yritti keskittää kuulonsa kuulemaan taakseen. Olisi tietenkin ollut mahdotonta kuulla mitään sen tuulen vingahdusten, salamoiden räiskymisen, puiden oksien rasahduksien ja sateenropinan takia, mutta Zack uhrasi pari magian ripettään terästämään kuuloaan. Kaukana jossain pojan takana, hän saattoi erottaa tömähdyksiä, jotka syntyivät jonkin raskaan ponnistaessa ja laskeutuessa maahan, uudestaan ja uudestaan. Kaikki ajokoirat eivät olleetkaan tarttuneet syöttiin!
”Ne saavuttavat minut kiinni tällä menolla!” Zack alkoi panikoimaan ja katseli hädissään ympärilleen. Ajoittaisten salamanvälähdysten valossa ei näkynyt kuin puita puiden perään. Sitten puut äkkiä loppuivat ja pilvi luiskahti Kuun edestä, luoden edes jotain valoa maahan. Hän oli saapunut kivisen rotkon äärelle. Jossain sen pohjalla hyinen joki kuohusi raivokkaasti. Zack oli parahtaa ääneen harmista, kunnes huomasi jättimäisen puunrungon kaatunen yli rotkon. Tämä oli liian hyvää ollakseen totta, mutta Zack tarttui tilaisuuteen. Välittömästi hän loikkasi rungon päälle ja kiisi sen ylitse rotkon toiselle puolelle. Pojan harmiksi, puunrunko pysyi paikoillaan hänen ponnistettuaan pois siltä ja kiitäessä kauemmaksi, eikä tipahtanutkaan niin kuin hän oli uskaltanut toivoa. Hän tiesi vielä tulevansa katumaan tekoaan, mutta kohotti silti käden taakseen ja karjaisi yöhön: ”Pirun tuli, helvetin katku, syttyä ala, tuhkaksi pala!”
Välittömästi hänen kädestään sinkosi vihreä magian kipinävana, joka sateesta huolimatta sytytti puunrungon tuleen. Kova halkeavan puun räsähdys kertoi pojalle kuinka puu paloi poikki ja sen kappaleet tippuivat rotkon seinämiä raastaen hyiseen jokeen.
”Tuon luulisi antavan minulle jonkun verran aikaa, ” Zack ajatteli ja haukkoi sitten äkkiä henkeään. Tuliloitsu, vaikkakin mantramuodossa, oli verottanut enemmän voimia kuin hän oli kuvitellut. Poika kiisi eteenpäin, suoraan takaisin puiden tummaan syliin. Jonkun aikaa hän vain juoksi juoksemistaan eteenpäin. Takaa ei onneksi ainakaan vielä kuulunut mitään huolestuttavaa.
”Minä selviän,” ajatteli Zack ensimmäisen kerran sinä yönä. Tämä pieni toivonkipinä antoi hänelle voimaa jatkaa eteenpäin. Siitä olikin hyötyä, koska Kuun mennessä pilveen hän oli taas keskellä pimeää yötä.

Kapteeni Benford kohotti kätensä nyrkissä pystyyn ja hevoskolonna pysähtyi. He olivat jonkun aikaa sitten ratsastaneet ulos metsästä ja olivat nyt tasaisella nurmimaalla. Myrskykin oli ehtinyt laantua ja jäänyt riehumaan heidän taakseen metsään. Luutnantti Hazardi ratsasti lähemmäksi kapteenia.
”Luutnantti, antakaa minulle karttanne,” kapteeni äyskäisi ja Hazardi kiirehti tottelemaan.
”Kiitos. Onko koirista kuulunut vielä mitään?” hän kysyi, kun luutnantti ojensi hänelle kartan.
”Ei vielä mitään, sir.”
”Hmm…” kapteeni tyytyi hymisemään ja aukaisi kartan. Siinä näkyi tarkasti kuvattuna koko Fennian maan eteläosa, Ristinmeri etelässä ja lännessä maan loputtua ja Nordorin raja idässä. Kapteeni taputti sormellaan kolmea kohtaa kartasta ja puhutteli joukkueen johtajille, jotka olivat ratsastaneet lähemmäksi
”Lähettäkää kolmeen lähimpään kylään sotilaita; Notthingiin lännessä, Forestriveriin pohjoisessa ja Millwheeliin etelässä. Painottakaa miehille, että he eivät saa paljastaa asukkaille mitä he ovat etsimässä.” kolmen joukkueen kapteenit tekivät kunniaa ja lähtivät toteuttamaan käskyjään.
”Mitä teihin muihin tulee…” kapteeni aloitti, mutta tuli keskeytyneeksi korppivastaavan saapuessa viereensä. Miehen olalla oli musta korppi, jonka jalassa oli musta viestikapseli.
”Kiitos,” kapteeni sanoi lyhyesti. Korppivastaava teki kunniaa ja jäi vierelle odottamaan. Kapteeni kiersi kapselin auki ja luki nopeasti sen sisältä paljastuneen viestin.
”Kynä, ” hän pyysi ja korppivastaava oitis ojensi hänelle yhden. Hän lyhyesti kirjoitti vastauksen viestin nurjalle puolelle, pisti viestin kapseliin ja kiersi sen kiinni. Kapselin hän antoi korppivastaavalle, joka taas teki kunniaa ja poistui.
”Lisäys aikaisempaan käskyyn: puolet miehistämme tulee liittymään välittömästi Millwheeliin matkalla oleviin joukkoihin. He avustavat siellä etsinnöissä ja jäävät sitten sinne odottamaan tarkempia ohjeita.” kapteeni selosti osalle joukkueenjohtajista, jotka poistuivat miehiensä luokse. Hevoskolonna lähti liikkeelle puolen miehistön ratsastettua etelään. Luutnantti Hazardi ratsasti yhä kapteenin rinnalla, joka näytti tutkivan vielä Fennian karttaa.
”Sir, uskotteko pojan pyrkivän Millwheeliin?” luutnantti kysyi lopulta. Kapteeni ei vastannut heti vaan tutki huolellisesti karttaa.
”Hmm…Se näyttää todennäköiseltä. Forestriverin jälkeen maasto alkaa käydä vaikeakulkuiseksi, Notthingin jälkeen on vain Suurjärvi ja sen rantakaupunki Lakefront, jossa meillä on miesvarustus, kun taas Millwheelin kautta pääsee nopeasti kiertämään Cottonfieldiin, josta pääsee suoraan…Velhojen kaupunkiin. Mutta myös kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa on otettava huomioon.” kapteeni Benford sanoi synkästi. Hän kääri kartan kokoon ja ojensi sen luutnantille. ”Mutta siitä syystä en käskenyt puolta joukoistamme sinne.”
”Ai, ” luutnantti vastasi ja tunki kartan satulalaukkuunsa. ”Miksi sitten, jos saan kysyä, sir?”
Kapteeni huiskautti kättään kohti korppia, joka kaarteli heidän ympärillään ja lähti etenemään takaisin kohti itää.
”Hänen ylhäisyydeltään Herttualta kävi käsky; joukkojen liikkeellepannoa on aikaistettu. Hän haluaa Millwheeliin hallintoonsa mitä pikimmiten ja joidenkin järjestämään asioita tuleville joukoille.” Hetken ajan miehet ratsastivat ääneti huventuneen hevoskolonnan johdossa.
”Herra kapteeni…” luutnantti aloitti, mutta hänet keskeytti lähestyvä haukkumisen ääni. Muutama ajokoira oli palannut takaisin ja ne räksyttivät vimmatusti. Yksi koiranhoitajista saapui puhuttelemaan kapteenia.
”Herra kapteeni, koirat ovat viimein saaneet kunnon vainun”, tämä sanoi, tehden jäykästi kunniaa. Kapteeni huokaisi.
”Oli jo aikakin”, hän äyskäisi. ”Mihin päin uhri on menossa?”
Koiranhoitaja kumartui koirien puoleen ja hetken ajan näytti siltä kuin hän olisi jutellut eläinten kanssa. Sitten hän suoristui takaisin ylös.
”Pohjoiseen päin, sir.”
”Hmm…” kapteeni tuumi ja viittoi koiranhoitajaa nousemaan takaisin ratsaille. ”Taikurinpenikka ei ehkä sittenkään ole aivan älykäs”, hän vihjaisi luutnantille virnistäen häijysti ja pakotti sitten hevosensa laukkaan kohti pohjoista, seuraten edellä juoksevia koiria. Kapteenin mielessä kävi, että jahti saattaisi loppua ennekuin se olisi kunnolla edes alkanut.
”Sen huonompi hänelle”, kapteeni totesi itselleen tylysti.

Samalla hetkellä kun kapteeni Benford miehineen lähti laukkaamaan kohti pohjoisessa sijaitsevaa kyläpahasta, Zack nousi järven pintaan haukkoen raitista ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli aikaisemmin päässyt ulos metsästä ja löytänyt itsensä pienen järven rannalta. Ajattelematta sen enempää, hän oli vauhtiaan hidastamatta ponkaissut kiven päältä ja sulavasti sukeltanut järven pimeyteen.
Nyt, polkiessaan vettä ja liikkuen hitaasti kohti rantaa, hän toivoi, että olisi jättänyt sen tekemättä ja ennemmin kiertänyt järven. Ennen järveen sukeltamista hän oli ollut vain kylmissään ja väsyksissä, mutta nyt hän oli melkein jäässä ja näännyksissä. Magia, joka oli antanut hänen jaloilleen yli-ihmillisen juoksunopeuden monen mailin ajaksi, oli työntänyt hänen suoraan järven pohjaan ja sitten haihtunut, jättäen hänet ahdinkoon. Vain vaivoin oli Zack löytänyt voimia kauhoa itseään pintaan, pidellen vielä huolen paketistaan.
”Minä en selvinnyt tähän asti vain hukkuakseni johonkin tyhmään pikku järveen”, Zack valitti turhautuneena ja kovaan äänen yölle. Ainut vastaus minkä hän sai, oli aaltojen ääni hänen kauhoessaan vettä tarmokkaasti. Lopulta hän tunsi mutaisen järven pohjan saappaidensa alla. Päästyään maalle, Zack romahti kostealle nurmelle huohottamaan. Tulkoot sotilaat, tulkoot ajokoirat, tulkoon itse Kuolema, mutta nyt hän halusi vain maata siinä, kiinteällä maaperällä.
”Kiitos, kiitos…” hän mumisi hiljaa ääneen, tietämättä ollenkaan ketä tai mitä hän kiitti. Se vain tuntui jotenkin kuuluvan asiaan.
Levättyään tarpeeksi Zack nousi seisomaan. Se onnistui vain vaivoin, koska hänen ruumiinsa alkoi olla kylmän kangertama ja kaikkia hänen ruumiinjäseniään tuntui kivistävän, etenkin jalkoja. Poika katseli hetken huolissaan ympärilleen. Kuitenkin, lännessä päin tai niin hän arveli, näytti loistavan jonkinlainen valo. Hän kumartui nostamaan pakettinsa maasta, voihkaisi niin tehdessään ja lähti sitten hitaasti nilkuttamaan kohti houkuttelevaa valoa.

”Notthing…” Zack luki myöhemmin yön hämärässä kyltistä, joka roikkui kylänportin yläpuolella. Kyltti oli ajan ja säiden kuluttama ja vain vaivoin enään luettavissa. Pelokkaasti, ja hivenen uteliaasti, Zack vilkaisi portilta syvemmälle kylään. Oli vielä myöhäinen yö, mutta silti parista talon tai liikkeen ikkunasta hohti ulos valoa. Myös jokunen myrskylyhty paloi kadulla, luoden jonkinlaista valaistusta pimeään yöhön. Zackin olisi erittäin kovasti tehnyt mieli etsiä kylän krouvi ja nauttia loppu yö lämpimässä sängyssä, takanlämmittämässä huoneessa. Niin hän olisi tehnyt, ellei järki olisi muistuttanut häntä siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän ei tiennyt millaisia ihmisiä tämän krouvin pitäjät oikein olivat. He olisivat ehkä saattaneet piilottaa hänet, mutta yhtä hyvin he olisivat voineet myös kavaltaa hänet herttuan sotilaille. Huokaisten, Zack vilkuili ympärilleen etsien vaihtoehtoista suojaa. Hänen silmiinsä sattui eräs kookkaampi rakennus loitompana kylästä. Sen vieressä näytti olevan toisia rakennuksia, jotka poika yön pimeydessä hämärästi arveli olevan latoja ja talleja. Parempaa vaihtoehtoa hän ei kuitenkaan keksinyt, joten lähti nilkuttamaan kohti rakennuksia, pysytellen visusti varjojen suojassa. Päästyään rakennuksista lähimmälle hän iloitsi hetken olleensa oikeassa, koska latohan se oli. Pienellä maagisella maanittelulla hän sai oven lukon aukeamaan ja pujahti nopeasti sisälle. Hän painoi oven kiinni ja jäi sitten nojaamaan siihen.
”Turvassa, viimein”, hän ajatteli sydämen takoessa villisti rinnassaan. Hetkeen hän ei muuta tehnyt kuin piteli silmiään kiinni ja nojasi oveen. Kun hän viimein tunsi sydämensä lyöntien rauhoittuneen normaaliksi, Zack avasi silmänsä ja silmäili ympärilleen ladossa. Tarkempi tutkimus osoitti sen olevan eläimille varatun rehun säilytyspaikka kuten myös jokusen maatyökalun. Poika kopautti jalallaan lattiaa. Vastaus kertoi sen olevan puuta. Tässä yössä oli siis viimein jotain hyvää; kuivaan puulattiaan jäisi hyvä jälki liidusta. Zack kaivoikin pienestä pussistaan vyöltään valkean liidun, joka kuin ihmeen kaupalla oli säilynyt ehjänä kaiken sen höykytyksen jälkeen mihin hän oli joutunut. Poika polvistui lattialle, pyyhki vanhoja olkia tai heiniä sivuun ja alkoi piirtää maagista ympyrää lattiaan. Saatuaan valmiiksi yhden sellaisen, kaikkein alkeellisimman, joka opetettiin kaikille taikurikokelaille heidän koulutuksen alussa, poika otti käteensä öljykangaspaketin ja laski sen ympyrän keskelle. Hän laski kätensä ympyrän molemmin puolin ja alkoi mantrata hiljaa: ”Maahan vajoa, ainiaaksi katoa, kunnes aika on oikein, kutsuttu on sinut toivein.”
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten heikosti hohtavat vihreät taikakipinät lähtivät kulkemaan pitkin magiaympyrän ääriviivoja ja sen yksinkertaista kuviota. Sitten paketti yksinkertaisesti vajosi maahan ja katosi. Ympyrä välähti kerran ja sitten sekin katosi näkyvistä. Zack kellahti polviltaan kumoon kyljelleen ja liitu tipahti hänen kädestään, kierien jonnekin.
”Nyt olen ainakin täyttänyt velvollisuuteni ensimmäisen osan”, hän ajatteli väsyneenä, miltein tuntien miten viimeisetkin magian jäänteet virtasivat ulos hänestä. Suurta tahdonvoimaa osoittaen, hän kankesi itsensä pystyyn, riisuutui märistä vaatteistaan ja heitti ne läheiselle narulle kuivumaan. Sitten hän nosti myrskylyhdyn seinänaulasta ja kulki sen kanssa olkikasan luokse. Hän heilautti kerran kättään lampun editse, uskomatta sen kuitenkaan syttyvän. Pojan suureksi hämmästyksesi se kuitenkin syttyi ensiyrityksellä.
”Se oli kai viimeinen magian rippeeni”, Zack ajatteli surullisena. Hän laski lyhdyn lattialle ja kaivautui sitten olkikasaan. Hetkellisessä häveliäisyyden puuskassa hän asetteli olkia paremmin alastoman ruumiinsa peitoksi, kunnes oli tulokseen tyytyväinen ja vilkaisi sitten lyhtyä. Sen sisällä palava magian tuli toi jonkun verran valoa ja lämpöä latoon. Katsellessaan lyhdyn valoa, Zack lopulta nukahti, tuntien olonsa hyväksi.

Oi jes! Kapteeni Benford .. mhh. - unelmoiva katse kaukaisuuteen - .. köh, nyt palasin takaisin maanpinnalle ja kiitän sinua tästä tarinan jatkamisesta. ensinnäkin toi magiatyyppejä metsästävä armeija oli ihana idea! Tykkään tosi paljon tosta Kapu Benfordista :---) Kyllä täytyy myöntää sekin että, osaat kirjottaa tekstiä niin ettei siihen kyllästy. Joo ja hmm, voisin tulla mukaan camillalla tähän n_n Eli Camilla Andrewsin jos saat / haluat tungettua jonnekkin tuleviin osiin. ( - kuvittelee jo hahmonsa pienessä tiukassa mustassa mekossa ja tiikeriturkiksessa benfordin vierelle - ) XD Kiitos ja jatkoa ootellaan!

Aivan järkyttävän, ihastuttava luku! Antti sulla on näitä kirjailijan lahjoja, joten älä missään nimessä
lopeta kirjoittamista tai noutaja tulee :'D. Rakastan tarinan kuvailua ja sen tunnelmaa, joka saa
tempautumaan tarinaan mukaan. Ja Kapu oli todellakin mahtava, kuten Sanni jo mainitsikin ^^
Ps. Avankin saat halutessasi laittaa mukaan :--).

Antti, I really liked this! Prologi oli sopivan mittainen ja hyvä!

Ensimmäinen luku nosti ihokarvoja pystyyn. Kuten vaikka Pottereita lukiessa, kuvittelee itsensä sivustaseuraajana, eli ikäänkuin olisi tarinassa mukana. Sama tunne tuli tässä, todella hieno ensimmäinen luku. Osasin kuvitella Simpsoneista Mr. Burnsin tuohon koirien vapauttamisee ..XD ''Release the hounds...'' Jatkoa vaan tulemaan, mutta ei kiirettä, hiljaa hyvä tulee!

Loistavaa, Antti!

Helppolukuista tekstiä, enkä ainakaan itse näin äkkiseltäni törmännyt yhteenkään kirjoitusvirheeseen. Oon tosi huono antamaan palautetta, mutta.. mutta.. Jäin ainakin innolla odottamaan jatko-osaa. ;-) Toivottavasti sellainen ilmestyy mahdollisimman pian.

(Öääöö äää, oon kyllä jo kommannu tätä sulle, mutku pakotit kirjottaa tännekki nii kai se on jotai järkevää koitettava saada aikaan si.. >8( )

Eli joo, tarviiko erikseen mainitakaa, että oot pirun hyvä kirjottaan ja käyttään kaikenlaisii kielellisiä ilmauksia. Välil tuli oikee semmone huhhu -fiilis, yllättyny, et tietyt kuvaukset ym. oli ihanku jonkun yber ammattikirjailijan kirjasta napattuja. o_O (ei, tämä ei ollut plagiointisyyte, vaan kehu XD)

Juonenkulku oli hyvä, ei liian jaarittelevaa, muttei liian nopeeta. Jännitys ja mielenkiinto pysy mukana lukiessa. Itte tosin, niinku tiiät, luen tätä vähän ristiriitasissa merkeissä, koska tykkään tosi paljon tästä kirjotustyylistä ja niin eespäin, mut varsinaisesti tarinan hahmoasettelu ei miellytä. :'D Ja sehän on siis ihan musta ittestäni kiinni, ei siitä että tarina olis huono. Mun lukutottumukset on vaa vähä eri suuntaan.. ;P

Teksti oli sujuvaa, enkä onnistunu kamalasti bongaamaan virheitäkään muistaakseni. Tai eihän niitä tullu etittyä kun keskitty lukemiseen. Kiva, että oot moneen vuoteen saanu jottai kirjotettuu, toivottavasti pidät kynän kädessä jatkossaki, sittenki, ku tän tarinan oot saanu päätökseen. Tsemppii. (: