~ The Last Summer [Vol. 1-3]

Aihe: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Heinä 05, 2010 4:32 am

THE LAST SUMMER VOL.1

Taustamusiikki: Teleks - Tuulilasin nurkkaan

~~~~~
Olin sinulle kiitollinen kaikista päivistäni, jotka minulle olit suonut. Jokaisesta aamusta, jolloin sain herätä ja huomata olevani elossa,
ilman minkäänlaista kipua. Turruttavat illat, jotka saivat aistini sekaisin tässä kesän tiimellyksessä. Ja rakkaani, jonka muovasit minulle
maan tomusta ja puhalsit elämän hänen keuhkoihinsa. Häntä tulisin eniten kaipaamaan, luojani.
~~~~~

***

Kipua pelkää en

Muistan sen vielä kuin eilisen; ihosi, huulesi ja kuiskauksesi korvassani. Lämpimät syleilysi ja ihanat aamut, joina sain herätä viereltäsi.
Sipaista kaulaasi ja painaa pääni mustiin hiuksiisi, unohtaen kaikki huoleni. Eniten kaipaisin huuliasi, jotka olivat hailakat ja pehmeät.
Ne olivat minun heikkouteni - rakkautemme oli minulle suurin huume, mitä koskaan olin saanut. Ja sitä ilman en pystyisi elämään.

Luulin, ettei se päättyisi koskaan; rakkautemme, hyväilymme ja ne loputtomat yömme. Halusin jäädä kainaloosi ja unohtaa kaiken muun.
Myös sen, että aikani oli kulumassa loppuun, että minä kuolisin tämän kesän päätyttyä.

Kietoa, tahdon sinut vällyihini nukkumaan

~ Vuonna 1806, kesäkuun toinen viikko

Kellot kumahtivat hiljaa, valo hiipi hämärään huoneeseen, jonka keskellä oli suuri sänky. Sängyn reunat olivat tammesta tehty ja lakanat
olivat helmenharmaat. Kaksikko makasi sängyssä, toisiinsa kietoutuneina, taivaallisen tietämättä ajankulusta. Miehen mustatukka repsotti
tämän otsalla, kun taas naisen karmiininpunainen tukka oli kiedottuna nutturalle, joka oli avautunut.
Nainen siristi hieman silmiään ja katsoi vuoronperään miestä ja kelloa, kunnes ponkaisi pystyyn ja alkoi etsimään vaatteitaan, joita lojui
siellä sun täällä.
Sänky narahti, kun mies nousi haukotellen katsomaan naista, joka veti nyt housujaan jalkaansa ja yritti samalla napittaa paitaansa.
”Mä olen myöhässä, mä olen myöhässä,” nainen hoki ja etsi neuletakkiaan katseellaan.
Mies huokaisi hitaasti ja asteli naisen luo, koskettaen tuon punaisia huulia. Pitkän katseenvaihdon jälkeen molemmat olivat taas kietoutuneet
toisiinsa ja antautuivat suutelemaan toisiaan. Mies vei kätensä naisen alaselälle, josta ne eksyivät aina vain alemmaksi.
Nainen irrottautui hitaasti miehestä, joka jäi vielä katsomaan naisen sileitä ja vaaleita kasvoja.
”Minun pitää mennä, Lucas,” nainen sanoi hiljaa, heitti löytämänsä villatakin niskaansa ja jatkoi matkaansa huoneen ovelle.
”Faith,” tummahiuksinen Lucas sanoi, paidattomana, repaleiset housut jalassaan.
Nainen kohotti kulmiaan kysyvästi, toinen käsi ovenkahvalla.
”Hyvää syntymäpäivää,” mies sanoi hymyillen, johon Faith vastasi virnistäen ja poistuen hitaasti huoneesta.

Jääksi muuttuu niin kuin itsestään

Kuinka helppoja nämä päivät olivatkaan. Käpertyä sinun viereesi ja hullutella kylähullun lailla. Ihmisten pistävät katseet selässämme,
kun huristimme pyörän päällä kylän läpi, minä ohjaustangossa istuen. Vanhempien torumiset tai papin taivastelut eivät pysäyttäneet
meitä. Olisimme ikuisesti yhdessä - maksoi mitä maksoi. Rikoimme tämän ajan siveyssääntöjä, oikeastaan kaikkia sääntöjä.
Palaisin helvetissä takiasi, Lucas Dawlish.

Onko meistä silmiin katsomaan

Faith asteli hämärällä pellolla, jonne auringonsäteet eivät ylettyneet. Hän roikotti käsiään housujensa taskussa ja katseli horisonttiin,
jossa näkyi kylän kirkko ja ne kaikki pienet puodit. Puhumattakaan kylätalosta, joka kohosi harjun rinteellä keltaisenaan. Koivujen
lehdet olivat juuri puhjenneet loistoonsa, kun nainen ohitti tienviitan, johon oli kiinnitetty uutisjuliste. Nainen pysähtyi lukemaan sen.

Keskikylän pitäjässä viime perjantain ja lauantain
välisenä yönä pidetty noitavaino. Kolme naista poltettiin
roviolla, epäiltynä noituudesta ja sen harjoittamisesta.
Jos näet tai kuulet lisää tapauksia ilmoita kylänpitäjälle,
Draken Montiquelle~

Faith jatkoi matkaansa parin risteyksen ohitse, jolloin hän viimein saapui tutulle soratielle, jonka päässä kohosi kermanvalkea, suuri talo.
Ovi narahti ja eteisen läpi lipui pieni varjo, kun Faith asteli hitaasti kotitaloonsa, jossa oli hiirenhiljaista. Kaikki taisivat nukkua vielä. Portaat
narahtelivat inhottavan äänekkäästi, kun nainen asteli ne ylös, huoneeseensa, jonka seinillä roikkui erilaisia maalauksia ja sanomalehtien juttuja.
Huone oli joskus kuulunut Faithin isoisälle, joka oli jättänyt maalisen elämän muutamia vuosia sitten, kuoltuaan tuberkuloosiin. Nainen katseli
itseään sotkuisesta peilistä, harjasi takkuisen tukkansa ja pyyhki kasvoiltaan pienet hikipisarat. Hän katseli koskematonta petiään ja huokaisi.
”Kunpa jakaisimme saman sängyn - joka yö,” Faith ajatteli ja heittäytyi makaamaan sängylleen ja ummisti silmänsä. Ikkunanraosta virtasi
raikas ruohon ja koivuntuoksu, joka vaivutti tytön hataraan uneen, jossa hän ei voinut olla näkemättä Lucas Dawlishin kasvoja.

***

”Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan. Paljon onnea Faith, paljon onnea vaan!” kuului raikuva laulu huoneen toiselta puolelta.
Faith avasi vaivalloisesti silmiään ja huomasi koko perheensä hänet ympäröineenä. Oikealla puolella huonetta seisoivat hänen
isänsä Wandee Strife ja äitipuolensa Jane Beatric-Strife hymyillen tyttärellensä. Vasemmassa nurkassa kyyhötti Faithin sisko
Jeanne, jonka vierellä seisoi Nico Williams, pieni kapalo tämän sylissään.
Jeanne ja Nico olivat vasta menneet naimisiin ja heillä oli jo pieni vauvakin - Max. Jane syöksyi halaamaan tytärpuoltaan ja
ojensi tälle pienen lahjan, Wandee jääden polttamaan piippua syrjemmälle. Jeannekin istahti sängyn reunalle ja rutisti sisartaan,
antaen suukon tämän otsalle.
”Olet jo vanhus, hanki mies,” hän kuiskasi ja vinkkasi silmäänsä.

Edes Jeanne, Faithin sisko ei osannut aavistaa, että tällä oli jo mies. Eihän sitä kirkossa kuulutettu oltukaan, mutta Faithille
riitti se lupaus, jonka Lucas oli hänelle antanut; ”Tulen rakastamaan sinua aina. Me olemme yhdessä - ikuisesti.”

Pimeästä aamuhämärään

Aamiaispöytä notkui tänä aamuna muustakin kuin hapanleipää. Vastalypsetty maito, marjapiiras ja hunajakaramellit eivät tulleet
joka aamuna tyttöä vastaan. Lahjaksi hän sai äitipuoleltaan mustan huivin, Jeannelta lipun kyläesitykseen, Nicolta pajupillin ja
Max-vauvalta märän pusun.
Aamupalan syötyä Faith asteli kuistille ja katseli edessä kohoilevaa metsää, jonka yläpuolelle aurinko oli juuri noussut ja valaissut
koko tienoon. Hänen karmiininpunainen tukka kimmelsi auringonvalossa. Wandee katseli tytärtänsä hieman etäältä ja viittoi tätä
tulemaan luokseen.
”Mitä nyt, isä?” Faith kysyi asteltuaan metsän reunaan, jonne ei aurinko paistanut.
Mitään sanomatta, Wandee tarttui tyttärensä kädestä kiinni, lähtien raahaamaan tätä metsän siimekseen, vaikka Faith yrittikin kysellä,
mitä oli tekeillä. Lopulta he päätyivät pienelle aukiolle, jonne tulvahti auringonvalo lehvästön siimeksestä.
”Isä, mitä on tekeillä? Vaikutat jotenkin… oudolta,” Faith sanoi aristellen, punaruskeat silmät tuijottaen jo harmaantuvaa miestä, jonka
katse oli valpas.
Wandee rykäisi ja vei kätensä taskuunsa, josta hän kaivoi hopeisen medaljongin, jonka painoi tyttärensä kädelle, sulkien tuon käden.
”Se kuului äidillesi. Nyt se on sinun. Hyvää 21-vuotis syntymäpäivää, kultaseni,” mies sanoi hymyillen ja halasi tytärtänsä.
Faith hymyili pienesti ja laittoi korun kaulaansa, sipaisten sen kulunutta pintaa.
”Kiitos isä, mutta minkä takia toit minut tänne?” nainen kysyi, heilauttaen karmiininpunaisista hiuksistaan havunneulaset pois.
Vanha mies meni hiljaisiksi, istahti kannon päälle ja rykäisi. Sen jälkeen kului pitkä hiljaisuus, jolloin kumpikaan ei katsonut toisen silmiin.
Faith tunsi muistojensa virtaavan mieleensä. Vastahan hän oli ollut viisivuotias, pieni, kiharapäinen tyttö, jolle äiti sanoi hänen elämänsä
merkittävimmät sanat.

”Muista Faith. Tapahtui, mitä tapahtui olen aina kanssasi.”

Vanha mies kohotti katseensa takaisin tyttärensä silmiin. Miehen silmistä ja olemuksesta huokui surullisuus, ihan kuin aallot olisivat
keinuttaneet laivaa sen loputtomassa myrskyssä.
”Faith,” Wandee sanoi melkein kuiskaten, käheällä äänellään.
Nainen katseli isäänsä, jota ei ollut koskaan nähnyt niin tuskaisena kuin nyt. Hän melkeinpä riutui surussa tai jossakin oudossa
tunnetilassa, mille ei riittänyt edes sanoja kuvaamaan sitä.
”Äitisi olisi itse halunnut tämän kertoa sinulle, mutta hänen päivänsä päättyivät nopeammin kuin kukaan meistä osasi odottaa.
Jeanne oli vasta sylivauva ja sinäkin pienen, pieni tyttö. Mutta tosiasia on, että olen valehdellut sinulle, anteeksiantamattomalla
tavalla. Mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. En halunnut sinulle samaa kohtaloa, kun rakkaalle Elisabethille,” Wandee alkoi jo
siinä vaiheessa nyyhkyttämään lohduttomasti.
Faith asteli isänsä viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille lohduttaakseen tätä.
”Sinun ei ole pakko muistella - sitä päivää,” Faith sanoi tai pikemminkin vaati hiljaisella äänellään.
”Minun on pakko. Sinun on aika tietää, kuka todella olet. Ja mikä äitisi oli,” mies sanoi, korjaten samalla asentoaan.
Faith kohotti kulmiaan.
”Totuus on se, että äitisi ei ollut mikään tavallinen nainen. Hän oli… noita,” Wandee sanoi ja jatkoi.
”Faith, äitisi ei kuollut onnettomuudessa. Hänet poltettiin roviolla, koska hän oli noita. En pystynyt estämään sitä ja äitisi vaatikin,
että vaikenisin, etten taistelisi hänen henkensä puolesta. Hän halusi, että suojelisin teitä - sinua, samalta kohtalolta.”
Nainen pidätti hengitystään ja tunsi kätensä hikoavan. Huulen pureminenkaan ei auttanut, sillä hän tiesi jo hyvin tarkkaan,
mitkä olivat isänsä seuraavat sanat - jotka kiroaisivat tytön elämän lopullisesti.

”Faith, olet noita.”

Jätät mulle pitkän kaipauksen

Jos Jeanne piti katastrofina sitä, ettei löytänyt aamulla harjaansa pöydältään tiedossa oli maailmanloppu. Mutta entä kun saa tietää
koko elämänsä olevan valhetta? Elämäsi, perheesi, historiasi ja lopulta sinä itse. Valhetta. Julmaa sellaista, josta ansaitsee
kuolemantuomion - siitä, että on erilainen. Se, jos mikään kusi eniten tässä kuolonloukussa, keskellä Englannin sydänmaata.
Puhumattakaan siitä, että se olisi salaisuus - jota et saisi kenellekään kertoa. Ja mikä eli siitä jäisi kiinni - noituudesta, sammakoiden
keittelystä kattilassa. Kuolisit roviolla ja kaikki tulisivat katsomaan tuskaasi - jopa rakastettusikin. Viimeinen asia, jonka kuulisit tässä
kauheassa, julmassa olisi rakastettusi huudot, parkaissut, kun palaisit tomuksi hänen silmiensä edessä. Sekö on käsitys oikeudesta?

Ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan

Faith istui hiljaa sängynlaidallaan. Hän katseli ääneti ikkunasta ulos, josta hän näki Jeannen ja Nicon yrittivät kovasti opettaa Maxia
kävelemään pihamaalla, mikä ei ottanut onnistuakseen. Naisen päässä kaikuivat yhä isänsä lohduttomat sanat, mitkä tuntuivat vain
voimistuvan.

”Se on sinun kohtalosi, kirouksesi, joka sinun pitää kantaa taakkana, mutta arvokkaasti. Ole varovainen, ettei herra Montique saa
mitään syytä epäillä sinua. Silloin en edes minäkään voi sinua enää auttaa.”

Faith painoi päänsä tyynyyn ja purskahti hiljaiseen itkuun. Ulkona jyrähti ukkonen ja pian koko seutu täyttyi sadepilvistä ja sen
mukana tuomasta sateesta, joka ei ollut loppuakseen. Hänen mielessä vilisi alituiseen ajatus kiinnijäämisestä ja noituudesta.
Ei hän edes tiennyt, millä tavoin noituus ilmeni hänestä. 21 vuotta tavallista elämää ja yhtenä päivänä saat tietää olevasi kirottu
epäonnisella kohtalolla. Hänen oli pitänyt entisessä elämässään tehdä jotakin niin väärin, että hän olisi ansainnut tämän nyt.

Samassa salama välähti ja ikkuna heilahti auki, tuoden sisään voimakkaan tuulenpuuskaan. Faith peitti silmänsä ja vei kätensä
kasvojensa suojaksi. Kului sekunnin murto-osa kunnes Faith tunsi, ettei tuuli riepotellut hänen hiuksiaan tai huoneenverhot
piiskanneet tämän reisiä. Nainen raotti silmiään ja paiskasi ikkunan takaisin kiinni. Pienen hengähdyksen jälkeen hän kääntyi
katsomaan itseään peilistä, mihin oli kiinnitetty pieni lappunen.
”Outoa, vannon, ettei se äsken ollut vielä tuossa,” Faith mutisi, otti lapun ja avasi sen.

~Faith Strife
Ilmoitan teille syvällisen tuskani lomasta,
että teidät tullaan murhaamaan elokuun
viimeisenä päivänä, kello kuuden aikaan
illalla. Toivotan teille raskain mielin
mieluisaa kesää, joka jää teidän viimeiseksi.

Kaikella rakkaudella
~ Verinen Ruusu.

Rakastan sua tänään enemmän

Tällaisina hetkinä sitä toivoisi, etten olisi koskaan syntynyt. Että olisin jäänyt ikuiseen pimeyteen, näkemättä koskaan valoa.
Näkemättä rakkaani kasvoja. Toivoisin, että niin olisi tapahtunut. Silloin minä en olisi koskaan pelännyt menettäväni sinua.
Mutta nyt kohtalon yhdistettyä meidät, elämä haluaa erottaa meidät. Niin ironista, kuin elämä onkin. Ei riittäisi se, että olen
noita, vaan hullu murhaaja vielä niskaan hengittämässä. Kaiken tämän tiedon keskellä tuntui kuin olisi valmis kaikkeen -
jopa kuolemaan. Mutta ainut asia piti minut tolkuissa ja elossa olit sinä - Lucas Dawlish. Elämästä sinun kanssa taistelisin
viimeiseen hengenvetoon asti. Kunnes sydämeni lakkaisi lyömästä en luovuttaisi. Eläisin, jotta en menettäisi sinua.
Se olisi kohtaloni.

***

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Heinä 05, 2010 5:24 pm

Pillahdin oikeasti itkuun tätä lukiessani! :-'( Tää oli ihana, mahtava, paras ja kaikkea muuta siltä väliltä! ♥ Anna, jos et tee tätä tarinaa loppuun tekeydyn Veriseksi Ruusuksi ja tulen antamaan sulle opetuksen! >:'l Lisää jatkoa - nopeasti!

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ti Heinä 06, 2010 6:18 pm

OoooAAAAH. Mä nostan sulle hattua, sikahyvä stoori! Kirjoita ihmeessä vain lisää. Plussaa tässä on tämä pituus, toisinku omissa tarinoissa XD Tuntuu ittelläni jäävän hitusen lyhyehköksi, mutta minkäs sille voi 8).

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ti Heinä 06, 2010 6:26 pm

Ihana tarina ja pitkä. Tykkäsin itse todella paljon, et sit anna jätä tätä kesken.. Viivi tahtoo lisää mahdollisimman nopeesti.. joten seuraavaa osaa vaan kirjoittamaan.

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ti Heinä 06, 2010 6:37 pm

Koko tarina on AIVAN uskomattoman upea, aihekin vailla vertaa. Koko tarinaa voi kuvailla yhdella sanalla ja sehän on - kuten muittenkin kirjotuksista voi päätellä -: Ihana. Toi on jotenki niin paljon enemmän ku pelkkä kirjotettu tarina... Very Happy

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Su Heinä 25, 2010 11:46 pm

THE LAST SUMMER VOL. 2

Taustamusiikki: Dido - Here With Me

~~~~
Elämä on lyhyt. Ja joskus sen lyhenemiseen ei tarvita kuin yksi harha-askel. Kun olet elämäsi reunalla, mitä teet?
Hyppäätkö reunan yli vai peräännytkö? Elämä vai kuolema? Voiko kumpaakaan saada loppujen lopuksi. Me emme
voi päättää elämästämme, mutta voimme vaikuttaa toisen elämään.
~~~~

***

I didn't hear you leave

Katselin tunnontuskissani sinun selkääsi. Hiuksesi olivat lyhyet ja vaaleat. Olit pitkä, harteikas ja varmasti jaksoit
nostaakin minutkin. Vaikutit kaikin puolin ihan hyvältä henkilöltä, jonka tulisin naimaan. Paitsi, etten tuntenut sinua
sisältä yhtään, Jessy Benford.

I wonder how am I still here

~ Vuonna 1806, kesäkuun neljäs viikko

“Laureen! Tule tervehtimään tulevaa kihlattuasi!” kuului huudahdus keltaisen talon nurkan takaa.
Pitkä vaaleatukka liehuen, tyttö asteli nenäänsä nyrpistäen etupihalle, väistäen hennoin astelin
omenapuun oksia. Keskikesä oli koittanut syrjäiselle Englannin sydänmaalle. Juuri kahdeksantoista
täyttänyt Laureen Aston katseli arvioivalla katseellaan miestä, joka seisoi muutaman omenapuun päästä
tästä. Mies oli keskipitkä, harteikas ja hänellä oli lyhyt, vaaleatukka.
Tytön äiti katseli tytärtään ja odotti tämän tutustuvan tämän tulevaan kihlattuun, jota Laureen ei ollut koskaan
tavannut.

“Ei ole totta. Miten he kehtaavat naittaa minut jollekin tuntemattomalle, varmasti erittäin kylmälle miehelle,
jota en edes tunne? Puhumattakaan siitä, etten halua naimisiin. En nyt tai koskaan. Minulla on oikeus vapauteen
ja elämään. En käyttäisi elämääni miehen tyydyttämiseen ja lapsien tekoon, jonka jälkeen joutuisin hoitamaan
räkänokkia pitkät päivät, yksin kotona, sillä aikaa, kun mies olisi ansaitsemassa elantoa ja vikittelemässä naapurin
tyttöjä. Ei tasan tarkkaan! Ei niin kauan kuin nimeni on Laureen Aston, en nai tuota miestä,” nainen ajatteli
turhautuneena, painoi olkihattunsa syvemmälle päähän ja lähti astelemaan, valkoinen mekko hulmuten miehen luokse.

Mies hymyili väkinäisesti ja yritti pitää katseensa oikealla tasolla, kun Laureen asteli miehen eteen.
“Jessy Benford,” mies esittäytyi ja ojensi kätensä Laureenin puoleen, joka tosin ei vaivautunut kättelemään miestä.
Mies rykäisi hieman ja laski sitten kätensä, tytön katsellessa kaukaisuuteen - kiinnittämättä mieheen yhtään huomiota.
“Tämä on varmasti hämmentävää sinulle, varsinkin kun kuulit asiasta juuri,” Jessy sanoi, yrittäen viritellä puheenaihetta.
Laureen naksautti niskojaan.
Mies katsoi hiljaa tyttöä, hämmentyen ja vaivaantuen samaan aikaan.
“Kuka edes luulet olevasi?” Laureen lopulta kysyi, katsomatta mieheen.
“Olen Jessy. Toimin tällä hetkellä pankissa luottamustehtävissä ja…” mies sanoi, kunnes tyttö keskeytti tämän.
“En kysynyt ansioluetteloasi, tollo. Kuka olet? Mistä pidät? Mitä harrastat? Ja kunhan et vain pooloa,” Laureen sanoi terävästi,
jolloin mies lehahti punaiseksi.
Tyttö napsautti sormiaan, jolloin omena putosi puusta suoraan miehen päähän. Laureen naurahti pienesti. Kyllä, hän oli noita,
mutta toki kukaan ei sitä tiennyt.

Kuten sanottua Jumala, minulla oli kurja kohtalo. En koskaan löytäisi henkilöä, jota rakastaisin.
Minut naitettaisiin ennenaikaisesti, riistettäisi vapauteni ja kahlittaisiin häkkiin. Pitäisikö minun
laulaa linnunlailla iloisesti vai kyyhöttää häkin pohjalla?

It might change my memory

Sillä välin kylän toisella puolella nuori tyttö istui aidalla, katsoen hitaasti kaukana roihuavaa kokkoa,
jonka savua tuuli työnsi etelään. Tyttö haistoi ilmaa ja avasi silmänsä. Hänen huuliltaan pääsi pieni huokaisu.
”Taas herra Montique poltti viattomia ihmisiä roviolla,” oranssihiuksinen tyttö ajatteli.
Samassa pieni kellonkilinä kävi ja tyttö käänsi katseensa poikaan, joka polki pyörällään tämän viereen.
Pojalla oli tummanruskea tukka ja vihreät silmät.
”Leon,” tyttö sanoi hymyillen.
”Hei Cady. Miksi olet täällä yksinäsi? On näin kaunis sääkin,” Leon sanoi hymyillen ja laittoi pyöränsä
nojaamaan aitaan, istahtaen tytön viereen.
“Mietin vain. Milloin tämä kaikki loppuu. Noitaroviot ja muut kahnaukset. Onko rauhaa olemassakaan?”
tyttö huokaisi hiljaa, jolloin Leon veti tytön tämän kainaloon, lohduttaakseen tätä.
“Olen varma, että kaikki järjestyy. Luota siihen, Cady,” Leon sanoi hiljaa, johon tyttö nyökkäsi.
“Ehkä tämä kaikki järjestyy - lopulta,” tyttö ajatteli ja painoi päänsä pojan puoleen, sulkien silmänsä.

I can't breathe

Laureen katseli kalliolta alas, jossa näkyi vain pohjaton järvi. Tyttö oli paennut kotoa jonnekin kauas, jossa
hänen ei tarvinnut ajatella Jessyä, kihloja, saati sitten äidin toiveitakaan.
Naisen mielessä kävi kutkuttava ajatus hypätä kalliolta alas - suoraan veteen. Adrenaliinin virtaus veressä,
ajatusten katoava humina ja sydämensykkeen kiihtyvä tahti saisivat kaiken pahan pois mielestä. Tai ainakin
niin Laureen toivoi.
Hän otti yhden askeleen lähemmäksi kallion reunaa, josta näkyi jo koko järvi. Vesi oli kirkasta ja se vaikutti
kylmältä, vaikka kesä olikin jo pitkällä.
Koko juttu vaikutti todella tyhmältä. 20 metrin pudotus, jonka jälkeen hän paiskautuisi veteen.

Mutta toisaalta, mitä syitä hänellä olisi enää elää? Hänen elämänsä olisi päättymässä joka tapauksessa.
Naimisiinmeno oli pahempaa kuin kuolema.

Laureen otti toisen askeleen ja nyt hän tunsi tuulahduksen kasvoillaan. Hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli
astunut elämän ja kuoleman rajalle. Yhden askeleen päässä elämä todennäköisesti päättyisi. Tyttö ei ollut näes
mikään hyvä uimari.

Kolmannen askelman kohdalla tyttö väänsi suupielensä hymyyn. Hän tunsi, miten jalkojen alta katosi maa ja
korvia huumaava tuulahdus pyyhkäisi häntä, kun hän lennähti kalliolta alas. Hänen olkihattunsa lehahti hänen
päästään tuulen mukana. Laureen vetäisi henkeään ja tunsi, miten paiskautui muutamassa sekunnissa kylmään
veteen, joka pisteli tytön kasvoja. Tyttö vajosi yhä syvemmälle veteen ja tunsi, miten adrenaliinin ryöppy virtasi
tytön suonissa. Olo tuntui niin kevyeltä, mutta samaan aikaan kivuliaalta. Virtaus paiskasi tytön teräviin kiviin,
jolloin ilma karkasi ulos tytön keuhkoista. Kipu korvensi Laureenin keuhkoja, kun tytön keuhkot täyttyivät vedellä.
Hän tunsi, miten hän vajosi aina vain syvemmälle pimeyteen.

Oliko tämä tässä? Oliko raja viimein ylitetty?

Until you're resting here with me

Faith asteli pientä metsäpolkua pitkin aukiolle, jossa hänen oli määrä tavata Lucas. Viime kerralla, kun hän oli
tavannut pojan hän ei ollut osannut kuvitellakaan olevansa noita. Eikä hän halunnut sitä vieläkään uskoa. Hän
ei saanut kertoa edes Lucakselle olevansa noita. Silloin pojankin henki saattoi olla vaarassa, sillä Draken Montique
poltti roviolla ilomielin myös niitä, jotka auttoivat noitia millään tavalla.

Kahden polunristeymän jälkeen Faith saapui aurinkoiselle niitylle, josta aukeni näkymät koko laaksoon. Kissankellot
kukkivat kilpaa voikukkien kanssa ja pieni tuulenvire toi makean kukkaistuoksun tytön kasvoille. Muutaman kivenheiton
päässä Lucas seisoikin, kädet taskussaan kuten aina. Faith hymyili pienesti tälle, ennen kuin asteli pojan vierelle.
“Sinulla oli asiaa?” tyttö kysyi, kun uusi tuulenvire kävi ja pyyhkäisi tämän kasvoille karmiininpunan omistavat hiuksensa.
Siinä samassa Lucas polvistui toisen polvensa varaan ja kaivoi taskusta pienen samettirasian.
Faith katsoi typertyneenä poikaa, suu ammollaan. Sormus kimmelsi auringonvalossa tähtien lailla.

Kaikki ajatukseni tuntuivat nyt sekavilta ja vähäpätöisiltä. En kuullut enää järjenääntä - kullin vain sydämeni sykkeen, joka ei
laantunut. Kyyneleet kimposivat kuin väkisin silmäkulmiini. Voisin järkeillä kosintaa koko päivän, mutta se olisi turhaa. Tiesin
jo, mitä sanoisin, enkä katuisi päätöstä - koskaan.

Kului muutama kuumottava sekunti, kunnes tyttö vei kätensä pojan niskaan, josta ne eksyivät hiuksiin. Tyttö henkäisi ja suuteli
poikaa, niin kuin viime kerrasta olisi ollut ikuisuus.
“Tulen. Minä tulen vaimoksesi, Lucas Dawlish,” tyttö sanoi hitaasti, hymyillen pojalle, ollen yhä tämän kaulassa kiinni.
Lucas henkäisi, irrotti hitaasti tytön kaulaltaan ja otti tuon tytön vasemman käden hennosti omaan käteensä. Poika antoi
pienen suukon tytön kämmenelle ja pujotti nimettömään sormuksen.

Sanat eivät riittäneet kuvamaan tunteitani sinua kohtaan, Faith Strife. Olin kokonaan sinun kauneutesi, älykkyytesi ja
sisukkuutesi pauloissa. Tunteeni vain vahvistuvat päivä - päivältä. Nyt tiesin, että olisimme yhdessä - aina.

Risk forgetting all that's been

Pimeys. Miksi kaiken pitää olla näin pimeää? Oliko liikaa pyytää jotakuta sytyttämään kipinän tähän pimeyteen?
Kipu kuitenkin oli kadonnut. Se ei enää korventanut sisintäni. En myöskään tuntenut omaa kehoani. Oikeastaan
en tuntenut mitään.

Oliko tämä taivas? Jos oli, missä olivat ne kaikki enkelit, jotka olivat tulleet hakemaan isäni, minun ollessa vasta
5-vuotias? Toivoin, että ne hakisivat minutkin, sillä en kestäisi tätä lohdutonta pimeyttä enää kauan. Saati sitten
omia ajatuksiakaan.

Siinä samassa tunsin nykäyksen. Olin liian sekaisin sanoakseni vetikö joku minua pintaa vai pohjaa kohden.
Käsi kietoutui ympärilleni, vaikka kuinka pyristelin sitä vastaan. En halunnut vajota enää - halusin elää.

Kului toinen riuhtaisu ja pian tunsin kasvoillani tuulenpuuskan. Silmäni olivat yhä ummessa, enkä pystynyt
hengittämään. Sitten kipu palasi kehooni voimakkaampana kuin koskaan aikaisemmin. Rintani oli tulessa,
kylkeäni pakotti ja päätä särki vietävästi. Puhumattakaan sisuksiani repivästä palosta, joka esti minua
hengittämästä. Nyt pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että kuolisin.

But I can't hide

“Esme. Onko hän elossa?” punatukkainen poika kysyi, kyykistyen hieman vanhemman tytön puoleen,
jolla oli olkapäille ulottuva, ruskeanhohtoinen tukka.
“Jeremy. Hään tulee kuntoon - tiedän sen,” Esme ärähti, paineli samalla maassa makaavan tytön
rintakehää ja painoi huulensa vaaleahiuksisen tytön huulille, puhaltaen ilmaa tuon keuhkoihin.
“Ällöttävää…” poika mutisi, katseensa pitäen maassa.
“Tule sitten itse elvyttämään jos osaat paremmin! Mutta ai niin, sinähän kammoat yli kaiken tyttöjä,
työtä ja kaikkea muuta, paitsi nukkumista!” tyttö tuhahti ja jatkoi painelua hengästyneenä.
Tyttö makasi yhtä elottomana kuin 8 minuuttia sitten, kun kaksikko oli pelastanut hänet järvestä.
Jeremy kallisti päätään, tutkaili vaaleaa neitoaan ja tuhahti.
“Mistä tiedät, että hän on meikäläisiä? Kertoivatko salaperäiset voimasi, että hän on noita?”
Esme päästi huuliltaan kirousten ryöpyn, mutta ei siltikään lakannut elvyttämästä.
“Herää nyt, herää.”

Ehkä minä ansaitsin tämän kivun ja tuskan. Minä en kuulunut tähän maailmaan, missä pakkoavioliitto
ja noitien polttaminen roviolla oli laillista.
Siinä samassa ohikiitävässä sekunnissa näin valon kajauksen kaukaisuudessa. Muistin, miten rajan
toisella puolella käyneet kertoivat, ettei valoon pitänyt mennä, jos ei halunnut kuolla. En kuitenkaan
pystynyt ajatella mitään muuta, kuin miten saisin kivun loppumaan. Olin väsynyt taistelemaan, joten
otin pimeydessä harppauksen kohti valoa, joka kasvoi edessäni koko ajan. Kosketin sormenpäälläni
valojuovaa ja tunsin lämmön hiipivän iholleni. Vaaleus peitti näkyvyyden ja tunsin oloni taas keveäksi.
Kunnes avasin silmäni ja huomasin kahden silmäparin tuijottavan hartaasti minua.

I am what I am

Vaaleatukkainen tyttö yskäisi ja nousi hatarasti istumaan. Vesi valui tämän suusta ryöppynä ja hengitys
oli vaivalloisen kuuloista. Tyttö sipaisi hiuksiaan kasvoiltaan ja jäi tuijottamaan kaksikkoa, joka oli metrin
päästä tästä, melkein hyökkäysasennossa, tai ainakin varautuneen näköisinä.
“Jep, olit oikeassa. Hän on noita,” Jeremy sanoi hitaasti Esmelle, joka nyökkäsi.
Laureen katseli ihmeissään kaksikkoa ja nousi seisomaan, hengityksen tasaannuttua. Tosin kylkeä särki yhä.
Tyttö huomasi muuten säilyneen pienillä mustelmilla, joten hän otti hitaan askeleen pelastajiaan kohti.
“Te siis kiskoitte minut järvestä?” Laureen kysyi ja tarkkaili vuoroin perään kaksikkoa.
Molemmat nyökkäsivät.
“Olen Esme, ja tässä on Jeremy,” ruskeatukkainen tyttö sanoi, kallistaen päätänsä pojan puoleen ja
naksauttaen sitten niskojaan.
Tyttö katseli Jeremyä, jonka punainen tukka sojotti joka suuntaan. Hän näytti juuri sellaiselta henkilöltä,
joka saattoi helposti varastaa naapurin pöksyt pyykkinarulta. Esme tosin vaikutti hieman rauhallisemmalta
ja tyyneltä, vaikka muuten hän oli enimmäkseen karmiva.
“Olen Laureen,” vaaleatukkainen tyttö sanoi vastahakoisesti ja katsahti ympärilleen.
“Hei Laureen,” Jeremy sanoi, istuen kyykyssä kiven päällä, jännittäen lihaksiaan kuin valmistautuisi
hyppäämään.
“Me tiedämme, että olet noita,” Esme lisäsi tyynesti.
Laureen kohotti nopeasti kulmiaan, perääntyen muutamaan askeleen.
“Mutta emme tee sinulle pahaa. Olemme samanlaisia. Minäkin olen noita. Jeremy puolestaan… luonnonoikku,
vaikkapa?” Esme sanoi hymähtäen ja näpäyttäen sormellaan kallionkielekettä, josta Laureen hyppäsi.
Yhdellä sormen heilautuksella kallionkieleke romahti, pirstoutuen järveen tuhansiksi murikoiksi.
“Pöyhistelijä,” Jeremy mutisi ja osoitti itse vuorostaan Laureenin läpimärkiä hiuksia, jolloin samassa vesi
höyrystyi niistä ja hiukset kuivuivat yhtä nopeasti kuin kastuivatkin.
Laureen huokaisi hitaasti.
"Tiesin, että noitia on olemassa, mutta velhojakin?" tyttö sanoi kurtistellen kulmiaan pojalle, joka illisti
vastauksesksi tälle.

Tänään olin tanssinut elämän ja kuoleman rajalla. Ehkä ero ei ollutkaan loppujen lopuksi niin suuri. Oli,
miten oli en enää ollut yksin. Minun kaltaisia oli olemassa ja paljon. Se ei kuitenkaan poistanut totuutta,
että kuolema seurasi meitä kaikkia merkittyjä - kuolemaan saakka.

***

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Heinä 26, 2010 12:16 am

Vooi hitsit, mitä tästä nyt osaa sanoa. Rakastuin yhtälailla kakkos- kuin ykkösosaankin. o_o Varsinki kakkoseen, kun olin ittekki siinä mukana, hoho.
Sun kirjotustaito mykistää, ja lauserakenteet ja tapa, millä kaikki kerrotaan, on niin pirun soljuvaa ja sujuvaa. Rrrrrakastan tätä tarinaa, etkä saa ikimaailmassa jättää tätä kesken. Kirjota nyt äkkiä seuraava osa, mutta tee se kuitenki huolella! Huhhu, en osaa kommentoida kovin rakentavasti, koska oon mykistyny. O_O

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] To Heinä 29, 2010 6:14 pm

Anna, i love it. Tää teksi on ihanaa ja välil tuntuu et oisit poimu noita suoraan jostain kirjasta tai jotain. Tarinan juoni on hyvä, mikäli oon käsittäny sen oikein ja mauwh. Tykkään tästä toosi paljon ja tiiän et oot niin tunnollinen että kirjotat tän loppuun ;-) 3. lukua ootellessa.. hrr. Meni kylmät väreet välillä ku luin tätä. JA seki on kivaa vaihteluu ettei oo tylytarina. Sait pisteet kotiin !

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] La Heinä 31, 2010 8:31 pm

En nyt ymmärrä, miten joku voi kirjottaa noin kaunista tekstiä? Tää tarina oli todella upeasti kirjoitettu ja oli just sopivan mittanen. Jotenki osaat kirjottaa todella kauniita lauseita ja aaa.. Ihana tarina, rakastan.
Ja eikun vaa kolmatta osaa kirjoittelemaan, odottelen jännityksellä miten tarina jatkuu. ;--)

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 3:28 am

THE LAST SUMMER VOL. 3

Taustamusiikki: Evanescence - My Immortal

~~~~
Tunsin syyllisyyden pistävän rintaani kuin veitsenterä. Luulin, että en joutuisi koskaan tuntemaan syyllisyyttä
siitä, että rakasti toista enemmän kuin itseään. Sitä kutsuttiinkin epäitsekkyydeksi, jota kukaan ei voisi koskaan
saavuttaa, ellei rakastaisi jotakuta niin paljon, että se sattuisi. Ja syyllisyyttä tunsin, koska tiesin, ettemme voisi
koskaan olla yhdessä. Siltikin makasin nyt vierelläsi. Särkisin pian sydämesi, Cady Dawson.
~~~~

***

I'm so tired of being here

~ Yhden myrskyisen yön jälkeen, vuonna 1806.

Katselin väsyneillä, harmailla silmilläni maailmaa, jonka sodan runtelemat pellot olivat hautautuneet kukkaketoihin.
Tunsin muutaman yksinäisen sadepisaran eksyvän kasvoilleni, kun kohotin katseeni yläilmoihin. Tummia pilviä lipui
hitaasti taivaankannen poikki, odottaen sopivaa hölmöä, jonka päälle sateensa soisivat.

Laskin käteni hitaasti vyötäröä pitkin alemmas ja vetäisin miekan huotrastani. Miekka oli vanha, kärsineen näköinen,
mutta ei ollenkaan hassumpi. Heilautin sitä käsissäni muutaman kerran ja ympärilläni olleet koivun oksat katkesivat
pienellä, tarkalla liikkeelläni, jolla miekkaa ohjailin. Nojasin miekkaani ja huokaisin, kun kuulin isäni lähestyvät askeleet
takaani. Sujautin äkkiä miekan takaisin huotraan ja vedin punaisen kaavun ympärilleni tiiviimmin.

“Alec! Odota! En pysy tahdissasi,” harmaantuneen näköinen mies huusi tummanruskeahiuksisen pojan takaa, joka
ei vaivautunut kääntymään isänsä puoleen, vaan jähmettyi paikoilleen.

Niin. Se oli nimeni - Alec Trebor. En tiennyt paljon tästä seudusta, saati ihmisistäkään. Tosin en edes jaksanut udella sen
enempää, kun pergamentti lyötiin käteeni Valkean kaupungin porteilla. Minun tehtäväni oli hoitaa työni päätökseen, eikä
kysellä joutavia. Kaivelin taskuani ja kaivoin rutatun pergamentin, jossa kohoili musteella nimi;

Faith Strife

Hän olisi seuraava kohteeni. Odotin innolla kyseisen henkilön tapaamista - ja tappamista. Taittelin pergamentin takaisin
taskuun ja käännyin isäni puoleen. Edes hänkään ei tiennyt, mikä minä olin. Enkä minäkään siitä ollut enää varma tiesinkö
minäkään. Yhden asian minä tiesin - minusta oli tullut Jumala. Jaoin oikeutta, vaikkakin anteeksiantamattomalla tavalla -
tappamalla.

I wish that you would just leave

Siristin silmiäni auki. Hämärä huone ympäröi minut, eikä auringonsäteet vieläkään olleet hiipineet huoneeseeni.
Katseeni eksyi sängyn päätyyn, jossa huomasin vaatteitteni roikkuvan. Yksi epäkohta kuitenkin siinä oli. Siinä
eivät olleet ainoastaan minun vaatteet, vaan myös jonkun toisen. Vein katseeni hitaasti viereeni, jossa makasi
ruskeatukkainen, hentorakenteinen poika.

”Leon?” oranssihiuksinen tyttö älähti huuliensa välistä ja sulki samassa suunsa.
Tyttö katseli ympärilleen paniikinomaisesti, etsi päällensä paidan ja napitti housut jalkaansa. Tyttö etsi neulepuseroaan,
joka hänen muistaakseen oli ollut päällään illalla.
”Cady,” kuului pieni äännähdys Leonin huuliltaan, joka samassa käänsi kylkeään tytölle. Poika ei jatkoi uniaan,
tytön onneksi, kun tämän selässä kulkivat kylmät väreet ja ajatusten sekamelska vallitsi tämän mieltä. Neulepusero
löytyikin lojumasta oven toiselta puolelta.

Muistin koko yön hämärästi, tosin en yksityiskohtia halunnutkaan muistella. Se, miten ihmeessä minä, Cady Dawson,
kunniallisen perheen esikoinen olin mennyt ja maannut koko kylän pahamaineisimman, naistennaurattajan kanssa.

Cady hiipi alakertaa, missä kukaan ei ollut vielä hereillä. Hän loi katseensa peräkammariin, jonka oven takaa kuului
vaimeaa äänenkohinaa. Hänen ystävänsä, joka sattui vielä olemaan koko kylän juorukello, täytti koko talon
kuorsauksellaan.
“Onneksi hän ei ole vielä herännyt,“ tyttö ajatteli.
Cady nielaisi, asteli varoen narisevien lankkujen lävitse keittiöön, jonka kaapistosta kaivoi pienen, lasipurkin.
Tyttö avasi purkin ja otti sen sisällä olleen sormuksen, pujottaen sen nimettömäänsä. Suttuisen ikkunalasin näki,
miten pilvet kertyivät koko laakson ylle.
“Pian sataisi - taas,” tyttö huokaisi pienesti, käveli keittiön ja olohuoneen läpi portaille istumaan, jotka johdattaisivat
kulkijansa yläkerran kammariin, missä tuo nuori mies vielä nukkui.
“Leon Wagner,” Cady huokaisi hitaasti, sulkien silmänsä.

Samassa muistikuva minusta ja Leonista palasi mieleeni. Hänen haparoiva käsi minun selässäni, joka valui aina
vain kiusoittelevasti alemmas, samalla kun huulemme olivat painautuneet vastakkain. En halunnut edes muistaa,
miten jouduimme siihen, tiesin vain, että niin oli tapahtunut. Minunkin käteni olivat eksyneet hänen kaulaansa,
kun hän oli suudellut kaulaani. Hipaisin siinä kaikessa hiljaisuudessa kaulaani, tietäen, että olin yksin portaissa.
Ravistin päätäni. Keskity Cady, keskity. Miten edes saatoinkaan ajatella koko asiaa? Luoja paratkoon olin naimisissa
miehen kanssa, joka oli palvellut laivastolla jo monia vuosia. Tosin, viimeisestä näkemisestä oli kulunut jo kaksi vuotta.
Ehkä hän oli unohtanut minut. Havahduin kuvitelmistani, kun oven takaa kuulu muutama, vaimea kumaus.

Cady asteli varoen ovelle, ihmetellen, kuka tähän aikaan siellä olisi. Kello ei ollut kumahtanut aamu kuutta, joten oli
turhan aika postin vielä saapua. Toisekseen Cadyn perhe ei tavannut käydä kovinkaan usein kyläilemässä rakkaan
tyttärensä luona, koska he tiesivät tytön olevan kiireinen.
Ovi narahti hitaasti auki, juuri, kun Cady oli tarttumassa ovenripaan. Tyttö perääntyi pari askelta, silmät laajeten.
Hänen edessään seisoi vaaleanruskeatukkainen, keskipitkä ja sinisilmäinen poika, joka hymyili hennosti tytölle.
Hän pudotti matkalaukkunsa lattialle, sieppasi Cadyn syliinsä, suudellen tätä intohimoisesti. Kului lämmin hetki,
kunnes tyttö näki pojan kasvot paremmin.
“Allen! Palasit,” Cady huudahti. Samalla sekunnilla pelko iskeytyen suoraan tyttöön. Adrenaliinin virratessa tytön suonissa,
tämä muisti, että Leon nukkui samalla yläkerran vuoteessa. Hänen ja Allenin aviovuoteessa.

These wounds won't seem to heal

Allen Lindo kuinka olinkaan kaivannut sinua nämä vuodet. Kaikki ne vähäiset kirjeet, jotka olin saanut, eivät olleet
koskaan poistaneet ikävän tunnetta. Lopulta kipu oli tehnyt minut tunnottomaksi. Enää silmäkulmistani ei valunut
kyyneliä, koko kehoni oli antautunut surulle ja pellolle. Pelkäsin niin kovasti menettämistäsi. Mutta nyt olit tässä, minun
luonani - elävänä. En tiennyt, mitä minun piti tuntea. Vihasin sinua sillä hetkellä silmittömästi, ja rakastin palavasti saman
verran. Vihasin sinua siksi, koska olit lähtenyt sotaan laivaston mukana ja rakastin, koska niin olin aina tuntenut sinua kohtaan.

Kuinka pystyisin sinua katsomaan silmiin? Olin rikkonut avioliittolupauksen sinua kohtaan. Olin ollut jonkun toisen kanssa -
anteeksiantamattomalla tavalla. Huokaisin.

“Onko kaikki hyvin Cady?” Allen kysyi, ripustaen samalla takkinsa naulakkoon.
Tyttö katseli hätäisesti ympärilleen. Allen ei saanut mennä makuuhuoneeseen.
“On, kaikki mainiosti täällä!” kuului iloinen huudahdus huoneen toiselta puolelta. Vaaleahiuksinen tyttö asteli heidän eteensä,
halaten Allenia hymyillen.
“Hei Catherine. En tiennytkään, että asut täällä,” Allen sanoi mahdollisimman kohteliaasti, kuitenkin kiroten mielessään
tytön näkemistä.
“Cadyllä oli ongelma pitää puljua pystyssä, joten hän otti minut mielellään vuokralle, vai mitä Cadyseni?” Catherine sanoi
ylipirteään sävyyn, heilauttaen hiuksiaan.
Oranssihiuksinen tyttö pyöräytti silmiään huokaisten. Tämä tästä vielä puuttuikin, tyttö ajatteli.
Allen hymyili väkinäisesti, otti laukkunsa ja lähti marssimaan kohti yläkertaa.
“Allen, minne menet?” Cady kysyi hätääntyneesti.
“Olen aika väsynyt. Jos suonette, otan pienet nokoset,” poika vastasi hymyillen, astuen yläkerran tasanteelle, Cady juosten
tämän kintereillä ja tarrautuen tätä käteen.
“Ei, ei missään nimessä!” tyttö parahti, Allen katsoen tätä hölmistyneenä, käsi jo makuuhuoneen ovenrivalla.
Catherine naureskeli alakerrassa ja virnuili tytölle; “Cadyllä taitaa olla aikamoinen halu omia sinut kokonaan itselleen.”
“Cady, olen uupunut,” poika sanoi nyt vakavampaan sävyyn, heilauttaen oven auki.
“Eih!” tyttö parkaisi.
Allen katseli ja näki makuuhuoneen juuri samanlaisena, kuin hänen lähtiessään 2 vuotta sitten. Tosin sänkyä ei ollut pedattu
ja ikkuna oli kokonaan auki. Cady kurkisti varovaisesti sisään, huokaissen sitten hyvin huojentuneesti. Leon oli poissa,
luojankiitos.

And I held your hand through all of these years

En yleensä ollut mikään pelkuri. Sanoin, miltä minusta tuntui ja tein asiat parhaani mukaan, minun tavallani. Mutta,
miksi en siltikään pystynyt katsomaan isääni silmiin ja sanomaan minun menneen kihloihin? Huokaus.
Katselin pihamme puunvarjosta, miten Lucas asteli itsevarman näköisenä kuistille, missä isä juuri istui lukemassa
rähjäistä lehteä, mukavannäköisessä nojatuolissa. Onneksi sentään hän oli suostunut mielellään esittäytymään ja
kertoa nopeasta kihlauksesta. Lucas oli sentään koko seudun havitelluin poikamies. Virnistin pienesti ajatukselle,
että moni kylän naisista loisi minuun uhkaavia katseita. En tosin välittänyt. Välitin vain sinusta, Lucas Dawlish.
Näin, kun isäni ilme vakavoitui ja hän selvästi kurtisti kulmiaan. Lucas tosin pysyi yhtä tyynenä ja jatkoi puhumista.
Hivuttauduin muutaman metrin päähän heistä. Pelkäsin isän saavan raivokohtauksen. Olin sentään perheemme
esikoinen. Minun piti näyttää hyvää esimerkkiä Jeannelle, joka tosin oli jo naimisissa Nicon kanssa ja saanut lapsen.
Hämmästyin, miten olinkaan saanut ajatukseni muualle noituudesta. Toisaalta, jos tilanne kärjistyisi pahasti, voisin
aina taikoa itseni näkymättömäksi. Tosin minulla ei ollut hajuakaan, miten tekisin sen. Huokaus.

”Jo oli aikakin!” harmaantuntu Wandee tuhahti ja viittoi tytärtään tulemaan kuistille. Faith asteli yllättyneenä kuistille
ja pujotti kätensä Lucaksen käteen.
”Et… Etkö ole vihainen?” tyttö kysyi hölmistyneenä.
Vanha mies purskahti nauruun ja taputti Lucasta olalle.
”En ole tosiaankaan vihainen. Yllättynyt kylläkin, kun et tätä hurmuria aikaisemmin tuonut kotia näytettäväksi. Voi,
nyt siskosi kylläkin kuolee kateudesta. Mutta onhan hänellä se Nico lurjus ja Max, joka ei osaa vielä hurmata edes
naapurin kissaa,” Wandee sanoi yskäisten, nousten seisomaan.
”Saamme siis siunauksesi?” Lucas kysyi hymyillen, kietoen kätensä Faithin ympärille.
”Tottahan toki. Kunhan ette ala heti jälkikasvua tekemään. Se ajoi siskosikin aika hulluksi,” vanha mies taivasteli,
halasi vielä tytärtään.
”Rakastan sinua, isä,” Faith kuiskasi hiljaa.
”Niin minäkin sinua, enkelini,” Wandee sanoi, irrottautuen tyttärensä halaukselta ja kaivoi piippunsa esille.
“Tätä on syytä juhlia,” hän sanoi hymyillen.

Your face it haunts

Tunsin kylmän tuulen vireen kasvoilla, kun kiipesin jyrkkää kalliota ylös. Vedin henkeä ja tarrauduin lohkareen
reunaan, heilauttaen itseni tasanteelle. Tuuli oli selvästikin yltynyt ja kylmennyt. Viime myrsky oli jo häätänyt
lämpimän ilman pois laaksosta. Syksy ei ollut enää monen viikon päästä täältä. Kosketin hitaasti huuliani. Ne
olivat yhä lämpimät. En voinut olla ajattelematta Cadyä. Hän oli enemmänkin kuin päähänpinttymä. Rakastin
häntä, vaikken olisi saanutkaan. Tähän päivään mennessä olin pitänyt yhtä asiaa varmana. Olin ollut varma,
että Allen oli kuollut sodassa jo aikoja sitten. Sydämeni oli hypännyt kurkkuun, kun olin makuuhuoneen ikkunasta
nähnyt hänen kävelevän pihatietä talolle. Sinä hetkenä tiesin, mitä olin tehnyt. Olin satuttanut Cadyä. Minun ei
olisi pitänyt. Äh. Antaa olla. En voinut enää asialle mitään. Tehty, mikä tehty. Syntiä se siltikin oli. Siltikään, kaikki
tämä ei poistanut tunnetta, mikä hakkasi yhä rinnassani. Kielletty rakkaus.

All the sanity in me

~ Muutaman kilometrin päässä laaksosta.

“Aki! Varo vähän. Pillastutat hevosen!” maantienruskeatukkainen poika sanoi hermostuneesti aidan takaa.
Hän katseli, miten ystävänsä yritti hiipiä laitumelle uljaimman hevosen viereen, joka tosin oli jo valmiiksi närkästyneen
oloinen. Hänen kädessään oli lasso, jota hän pyöritti kömpelösti, cowboyn tapaan.
“Hiljaa Chris! Säikytät hevosesi kiljunnallasi,” mustatukkainen, löysiin housuihin pukeutunut poika sihahti, piirittäen
hevosen.
Tuosta ei tule yhtään mitään, Chris ajatteli, istahtaen aidalle. Päivä oli lipunut ja hämärä oli jo laskeutunut laitumen ylle.
Kaukaisuudessa siinti valopisteet, jotka tulivat Russeleiden kartanosta, jotka omistivat koko laidunalueen. Mukaan
lukien ne hevoset. Senkin pojat tiesivät.
Aki lassosi hevosen, tosin kömpelösti. Vain hevosen etujalat lassoutuivat, mikä pillastutti eläimen.
“Aki, juokse!” Chris huudahti, hevosen lähdettyä juoksemaan vauhkona kohti Akia. Poika ehtien väistää törmäyksen,
hevonen kuitenkin jatkui juoksuaan, törmäten aitaan, missä Chris-parka sattui istumaan.
“Auh, mokoma elukka,” poika valitti maassa, pidellen oikeaa olkavarttaan.
Samassa kirkas valo sokaisi molemmat pojat.
“Voi ei, Russelit huomasivat meidät. Juokse!” Aki sanoi, hypäten aidan yli, kadoten pusikkoihin.
Muutaman sekunnin kuluttua laitumelle saapui joukkio, kaikkien kädessä lyhdyt ja niissä tuli.
“He taisivat päästä pakoon,” kuului matala ääni.
“Mokomatkin varkaat. Ottakaamme ensi kerralla kiväärit mukaan,” sanoi nuoren kuuloinen mies, joka samalla kirosi.
“He eivät ehtineet viedä hevosia, joten kaikki hyvin. Lähdetään,” naisääni sanoi.
Nämä kolme ääntä katosivat lyhtyineen hämärän niityn poikki. Chris makasi hiljaa maassa nousten istumaan.
“Pahus. Olkapää meni sijoiltaan,” poika sanoi murahtaen.
“Kuka olet?” kuului nopea lausahdus pojan takaa. Poika kääntyi varovaisesti nuoren tytön puoleen, jonka
ruskeat kiharat ylsivät vyötärölle saakka. Tytöllä ei ollut lyhtyä, joten poika ei ollut huomannut hänen saapumistaan.
“Chris Cade,” poika sanoi hiljaa, pidellen olkapäätään toisella kädellä.
“Olet loukkaantunut…” tyttö kuiskasi ja kyykistyi pojan puoleen, koskettaen hiljaa tuon olkapäätä. Poika vingahti kivusta.
“Haen lääkärin. Hän asuu ihan naapurissa…” tyttö sanoi hieman hätääntyneenä.
“Ei, ei. Ei lääkäriä,” Chris sanoi.
Se vielä puuttuikin, jos he äkkäisivät pojan kuuluneen samaan porukkaan, jotka olivat yrittäneet varastaa hevosta.
Siitä seuraisi kotona tupenrapinat. Kylmä tuuli puhalsi heidän vierestä, pojan noustessa pystyyn.
“Minun pitää mennä,” Chris sanoi, ottaen askeleen kohti metsää päin.
“Mariel Russell,” tyttö sanoi hiljaa.
Poika kääntyi katsomaan tyttöä. Hänkö oli suvun perijätär?
Chris hymyili tytölle; “Ehkä näemme vielä, Mariel.” Kadoten sen jälkeen metsän pimeyteen.

Your voice it chased away

Aika on ihmeellinen asia. Unohdan monesti, miten nopeasti se meneekään. Katsoin itseäni vuosi, vuoden jälkeen
peilistä. Muutuin koko ajan, mutta punertavat silmäni eivät. Ne olin perinyt äidiltäni. Olin kiitollinen luojalleni, joka
oli suonut minulle nämä kaikki päiväni. Rukoilisin, jos pystyisin, että saisin lisäaikaa. Mutta minä tiesin, että aikaa
oli turha paeta. Tosiasia oli, että aikani oli kulumassa loppuun. Maistoin jo melkein kesänlopun kielelläni. En pystynyt
ajattelemaan muuta kuin viimeisiä hetkiäni. Haluisin jakaa ne Lucaksen kanssa. Halusin elää. Oliko se liikaa pyydetty?
Toisaalta halusin kohdata vastustajani. Ja tappaa hänet, jos minulla ei olisi vaihtoehtoja.

***

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 3:38 am

Anna. Aivan mahtava luku, ja aivan mahtavaa tehstiä. Itse tykkäsin todella paljon! Smile

Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista eikä tapahtumatkaan vyörineet liian nopeasti. Todella hyvä Anna! < 3

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 3:51 am

En keksi mitään sanottavaa tähän, teksti on liian kaunista ja oikeinkirjoitettua, että en vaan keksi sanoja kuvaamaan mun mielipidettä tarinasta..
jos vaan vielä jaksat kirjoittaa tätä, niin hyvää tulee. luen tätä tarinaa oikein mielelläni ja sitten kirjotat mulle kirjan Wink

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 4:17 am

joo mahtava luku oli<3 ja minä pääsin mukaan. whoo. ja mitä hevosta me oltiin varastamassa XD ja pakeninks mä paikalta ku se chris jäi sinne yksin valittamaan olkapäätään Very Happy

? Mut joo, jatka samaan rataan koska tää oli upee

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 4:21 am

Joo, kirja on kans varattu mulle, thanks.

Äää.. odotin tätä osaa kauan ja hartaasti (Anna varmaa huomas.. XD) ja en pettyny tippaakaan! <3 Mun mielestä tää oli jopa vielä parempi kuin noi aiemmat osat, jos mahdollista. Johtunee ehkä siitä, että tässä Cady oli vähän isommassa roolissa. Liikutuin tosta tekstistä, se on vaan jotenkin niin.. kaunista, täydellisesti muotoiltua. Emt, voin vaan haaveilla, että osaisin kirjottaa tolleen.

Voisitko pliis alkaa kirjailijaks, ja kirjottaa meille kirjan? ,__, Mulla on kauhee lukupula ja ahmisin sitä vaan. Aaaa aaa aa, en tiiä mitä sanoo, oon niin liikuttunu. Mahtavaa. ,_____,

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 4:43 am

oh, aww. tää on niin kaunista tekstiä et huhu. oot luonnon lahjakkuus kirjottamaan. miksi en ole muuten tajunnu kommentoida tätä aikasemmin? no nythän se korjaantu. joo ja jatkat tätä, sun mielipidettä ei kysytä.

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 2:12 pm

Kaikki kolme on olleet tosi hienosti kirjoitettuja ja kauniita osia. Toi Leon-kohta oli tosi jännä, olin jo varma että koko juttu paljastuu. Oli myös kiva kun Catherine pääsi kolmanteen osaan mukaan, ja osasitkin tehdä Catherinesta ihan sellaisenkin kuin se on ropessa. Jatkoa odotan innolla.

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 3:37 pm

Jatkoa myös innolla odotan. Tulin jotneki tost ekasta luvusta mielee titanic. Toiki luku oli todlela surullinen jossain määrin, ja jso meittii titanicii, ni siin s erakkaus oli rosen ja jackin kohalla kielettya. Mut ne taisteli sen eteen, ja teki mitä vaan saadakaseen olla yhdessä. Noi 2muutki oli tosi hyviä Wink

Aihe: Vs: ~ The Last Summer [Vol. 1-3] Ma Elo 02, 2010 8:38 pm

Annaseni, sinulla on tiedossa menestyksekäs kirjailijan ura. Teksti oli oikein sujuvaa ja kirjoitustyylisi on todella kaunis. Lukemista ei vaan voi keskeyttää ja sanoa, että jatkan myöhemmin. Se oli vain pakko lukea kerralla. Tarina on todella hyvin suunniteltu, joten seuraavaa osaa vain tulemaan. ♥

» ~ The Last Summer [Trailer + Ilmoittautuminen]
» ~ Late Summer Kiss [Tuplaraapale]