Mestaripiirros

Pistänpähän tämän tänneki...

-----

Mestaripiirros

Genre: Songfic, oneshot.
Pairing: En kerro, saatte ihan itse keksiä jonkun parituksen ;O Harry Potterista se siltikin on.
Rating: K-15
Author: Minä, Hana, of course.
Disclaimer: En omista hahmoja, vaikka kuinka haluisin. Luonut J. K. Rowling.
Summary: Tapahtunut viimeisen kirjan sodan jälkeen.
Warnings: Hyvin, hyvin paljon kliseitä. Anteeksi…
A/N: Anteeksi, teki mieli kirjottaa songficcu, ja siit tulee tämmöstä hirveen kliseistä… Tätä se kello 0.00 teettää.

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut…
Istuit taas siinä harjanteella, polttamassa tupakkaa. Tuuli leikittelee platinaisilla hiuksillasi niin, että näen toisen poskesi. Savu lehahtaa melkeinpä vaahasuoraan tupakasta, ja tupakka vain kuluu nopeammin kuin tavallisesti. Tuuli painaa kaapusi vasten kylkeäsi – olet kamalan laiha, näen melkeinpä kylkiluusi.
Voi, kunpa haluaisin vain kävellä luoksesi, ja kaapata sinut halaukseen. Isoon, lämpimään halaukseen, josta ymmärtäisin, että välitän sinusta. ”Rakasta vihollistasi”, he sanovat… Minulla se on tullut käytäntöönkin asti.
Voldemort on tuhoutunut, ja sinä tiedät sen. Luulet, että olen juhlimassa muiden kanssa… Tulit tänne muistelemaan. Tylypahkan kärsinyt runko näkyy takanasi, mutta en jaksa kiinnittää huomiota. Sinun suloinen olemuksesi vangitsee minut totaalisesti pauloihinsa.
Välillä ihmettelen, miten sinä oikein teet sen. Olet aina niin sanoin kuvaamattoman vastustamaton. Johtuuko se siitä, että olet komea, vai siitä, että kohtelet minua kuin rättiä? Vaiko siitä, että olet niin valloittavan mysteerinen, että saat toiset palamaan halusta tutustumaan sinuun? Mainitsinko jo, että olet vastustamattoman ihana ihminen?
Ei, et ole ihminen. Olet enemmän. Olet jumala – näytät ainakin platininvaalealta, mutta hyvin laihalta, jumalalta. Pehmeät hiuksesi, jäntevä olemuksesi… Voi, kun minun tekisi mieli sieppaa sinut käsilleni, ja haistaa sinun suloista tuoksuasi vielä kerran.
Olet Jumalien tekoa.

Hän ei muuta tehnytkään…
Aika on täysin pysähtynyt. Surullisuus suorastaan huokuu sinusta – kaipaatko kenties ystäviäsi, entistä elämääsi? Kaipaatko kenties tavallista rutiinia? Kaipaatko kenties perhettäsi, isääsi, äitiäsi? Vai kaipaisitko sinä kenties… jopa minua?
En kykene liikkumaan. Haluaisin tallentaa hetken ikuisiksi ajoiksi. Olet niin herkkä, haavoittuvainen, hajoava… Tunteet ovat miltei käsillä tunnettavissa. Haluaisin kertoa sinulle, ettet olisi surullinen. Olenhan minä tässä. Mutta… Uskoisin, ettei tunteesi ole samoja.
Olen istunut tässä jo puolisen tuntia, tuijottaen sinua. Sinä taas tuijotat raunioita – aika on todellakin pysähtynyt, enkä tiedä, mitä tehdä.

Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
rupes siinä piirtämään…
Samassa minuun iski idea. Minä piirtäisin hetken. Saisin sen liikkuvaksi, muistaisin sen ikuisesti… Pääsisin tutkimaan anatomiaasi…
Nappaan laukustani suhteellisen ison muistikirjan, ja avaan sen. Sulkakynä oli sujahtanut nopeasti käteeni musteineen kaikkineen.
Kuinka sulavasti sulkakynä piirsikään siroja linjojasi. Jokainen viiva toi lisää oikeutta vartalollesi, komeudellesi, kauneudellesi, haavoittuvaisuudellesi. Jokainen viiva koristi edellistä entistä enemmän – tästä tulee oikea mestaripiirros.

Päivä kului, mut hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut.
Tunnit kuluivat. Se ei minua haitannut, eikä ilmeisesti sinuakaan – mutta pelkkä piirtäminen ei minulta onnistunut. En ole kuvataiteellisesti lahjakkain, joten minun piirrokseni eivät ole mitään mestariteoksia.
Toisin kuin sinä.
Lasken hitaasti vihkon ja sulkakynän maahan. Paljain jaloin hiivin ruohikkoa pitkin kohti sinua – olin ottanut kengät pois aikoja sitten. Hitaasti, mutta varmasti, tulen sinua kohti. Olin miltei varma, että kuulet minut, tai minun askeleeni.
Polvistun selkäsi taakse, ja kiedon käteni rintakehäsi ympärille. Säpsähdät, ja tunnen, kuinka syvään vedät henkeä. Nuuhkaisen olkapäätäsi – tuoksusi ei ole muuttunut tippaakaan. Sama tupakkainen, hieman havumetsältä tuoksuva tuoksusi ei ole haihtunut minnekään.
Yhtäkkiä, syvän sisäänhengityksesi jälkeen, rentoudut.
”Luulin, että olisit juhlimassa toisten kanssa. Ettet sinä jaksaisi välittää minusta… Vanhasta vihollisestasi”, sanot hiljaa.
Tuuli riepottaa hiuksiasi poskeani pitkin, ja halaan sinua tiukemmin. ”Olen ollut tässä jo kolmisen tuntia…” mutisen korvan juureen, ja liu’utan toisen käteni alas kättäsi pitkin. Käännät olkapätäsi ja siten koko ylävartaloasi, jotta olisimme kasvokkain.
”Kolmisen tuntia…?”

Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
mestari valmisti sut.
Nostin käteni, ja sivelin sormellani leukaasi. Jäykistyt; tunne on ilmiselvästi mitä uusin sinulle.
”Et tiedäkään, miten paljon olen halunnut sinua halata, ja lohduttaa… Se on ollut täysin sietämätöntä”, sanoin, ja naurahdan.
Tuijotat minua kuin hullua. Onhan se luonnotonta, että minä pitäisin sinusta… Kasvosi ovat kuitenkin ilmeettömät, etkä reagoi mitenkään. Saitko traumat? Teinkö – vai sanoinko – jotain väärin? Älä vain jähmety, sano jotain…
”Sinä… Jätit minut… Täysin yksin”, mutiset hitaasti ja kärsivällisesti. Mutristat noita herkullisia huuliasi – Äh, ei nyt, sinun pitää keskittyä tähän asiaan, sanon itselleni.
”Mutta tulin takaisin. Tulen aina tulemaan takaisin…” sanoin, ja käteni liukui sivelemään kämmenselkääsi. Toinen käsistäni eksyy poskellesi, sivellen.

Se kuva oli kaunis, oi, ihme suorastaan
muodon jumalaisen sait
Avaat suusi, sanoaksesi jotain, mutta et sanokaan mitään. Tuijotat minua silmiin kylmän harmailla silmilläsi. Sisälläni syntyy tunne, että sulan sisälläni – tuhoat minua, hyvällä tavalla, noilla katseillasi.
Samassa syöksyt päälleni, ja agressiivisesti suutelet minua. Kiihkeä ja agressiivinen suudelma tuli täysin yllätyksenä ja oli hieman varovainen – ajattelin, että vain minulla oli tällaisia ajatuksia sinua kohtaan – yllätit minut positiivisesti,
Vetäydyt nopeasti pois, hieman säikähtäen. ”Anteeksi…” sanot hiljaa. ”Et sinä kuitenkaan minua kohti näin tunne…”
”Jos en tuntisi, miksi sivelisin sinua poskiltasi, miksi kertoisin, että oli pelkkää tuskaa katsella sinua kolme tuntia, kun en kehdannut tulla viereesi? Jos en tuntisi, miksen työntänyt sinua pois, kun suutelit minua, vaan vedin sinut lähemmäksi?” kysyn, ja naurahdan.
Punastut. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen sinut punastuneena – oi, kuinka söpö oletkaan! Kalpeat kasvosi suorastaan hehkuvat, kun lievö puna koristaa kasvojasi. ”Äh, nolaan itseni vain…” mutiset.
Tönäisen sinua niin, että kaadut. Huomaan laihan vatsasi…

Kuvan viereen, hän merkkas ettei suhun,
päde kuolevaisten lait
Konttaan päällesi, lipaisten huuliani. ”Sinä, pieni, jumalainen olento, et nolaa itseäsi koskaan”, mutisen, kun asetun makaamaan päällesi. Nenämme melkeinpä koskettavat toisiaan, ja näen silmäsi sameasti – vetäisen lasini pois päästäni, ja tuijotan silmiisi.
Kasvoiltasi paistaa yllätys. ”Mitä?” kysyn häkeltyneenä. ”Olet noin…. Kevyt”, sanot. Ja katsot laihaa vartaloani. Tunnen olevani pelkkää luuta ja nahkaa… Kelpaahan se sinulle?
Näytät siltä, kuin olisit juuri lukenut ajatukseni. Kasvoni kuumottavat, kun sinä annat minulle pienen pusun poskelle, ja sanot: ”Sinä kelpaisit minulle missä tahansa, missä asussa tahansa, milloin tahansa…” kuiskutat.
Painan suudelman hänen huulilleen, varmasti ja nopeasti. Vastaat nopeasti suudelmaan. Samassa käteni alkoivat vaeltamaan pitkin vartaloasi, tutkien jokaikisen luun – sinun kätesi matkivat minun käsiäni, ja päättivät tutkia jokaisen sopukan.
Kierähdät niin, että joudun allesi. Mutristan huuleni, ja katsahdan sinuun hieman pettyneenä.
”No, sinun kanssasi voin tehdä poikkeuksen, jumilus”, sanon, ja hymyilen.

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa,
sanon vastaukseksi vain
Että jos ne edes kerran näkis sinut,
Kaikki rupeis uskomaan.

- Anna Puu - Mestaripiirros