~Ava's Song [Trailer + prologi]

AVA'S SONG

Taustamusiikki: Aoi Teshima - Teru no Uta

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

~ INFO

AUTHOR: Anna
RATING: K-13
GENRE: Draama, Romance
WARNING: Kirjoittajanne on laiska lukiolainen, spontaaninen ja perfektionisti...

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

~ TRAILER - AVA'S SONG ~

***

Far, far above the clouds
"Kuvittele eläväsi pilvien yläpuolella. Purjehtivan tuulen mukana, aaltojen pauhua kuunnellessasi."
"Eläisit ikuisessa valkeudessa. Paikassa, missä ei ole pahuutta, kipua tai kaipuuta."

Soaring with the wind
"Auringon laskiessa koittaa pimeys. Pimeyden koittaessa lankeaa viimeinenkin heikko sielu."
"Tulin hakemaan sinua, Ava."

Silent as the sky
"Tervetuloa viettämään jälleen upeaa vuotta Tylypahkassa!"
"Hän näyttää liian nuorelta ollakseen oppilas, vai mitä Laureen?"

I walk with you along a empty winding road
"Tarvitsen sinua, Cady"
"Olisit miettinyt sitä ennen kuin petit minua sen hempukan kanssa."

We're far from the ones we love, and never can return
"Lähtikö Faith matkoille!?"
"Hän on vaarallinen! Samanlainen kuin isänsäkin"

When will I ever find a place to call my home?
"Mikä on Valkea Valtakunta?"
"Ei aavistustakaan, Debby."

Sadness circling like a falcon in the sky
"Edward on poissa, lopullisesti."
"Myönnä pois, olet kiintynyt häneen, kuten me kaikki."

What is within my heart
"Te olette niin ennalta arvattavissa. Lankeatte valheisiini kuin ne olisivat tottakin."
"Pitele minua Robert, tai tapan tuon nilkin itse!"

I feel your loneliness
"Kuka minä olen? Mitä teen täällä?"
"Sinun pitää löytää vastaukset sisimmästäsi."

You are always there
"Taidat aliarvioida minut taas, Faith."
"Tällä kertaa raahaan sinut itse helvettiin."

You walk there by my side
"Kuin tuuli, kuulen sinun saapuvan. Kuin aura, tunnen sinut ympärilläni."
"Aina viimeiseen hetkeen asti, olen rinnallasi."

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


HENKILÖT~

Yasiro: Ava Rosier & Nova
Vuer: Edward Williams
Eyon: Faith Dawlish os. Strife
Mordicus: Lucas Dawlish
Rollins: Catherine Bond
iin-u: Debby Green
Mabs: Laureen Aston
Apl: Allen Lindo
Chokonut: Cady Dawson
hande12: Robert Black
Chocoro: Jonas McFetchley
taras: Ellie Rowards
Headdress: Dallyce Kay
-rrose: Rosalie Steel
Krissukka: Chris Cade
!Habbo-Gangsta!: Remus Bringsir
1823: Dominic Dillard
Extreme: Violet Rowards
INatural: Igor Woodroff

~ Mukaan ehtii vielä ilmoittautua.

Awwws, nyt on aihe erittäin lähellä sydäntä. <33 Tää sun on ehdottoman, sataprosenttisen välttämätöntä kirjottaa loppuun. En silti anna sun unohtaa sitä toistakaan tarinaa lopullisesti, mutta kun nyt ensin hoidat tän pois alta niin saat jatkaa sen kirjottamista.. ))

Tästä tulee varmaa oikeesti äärimmäisen mielenkiintonen, koska jotenki tästä voi päätellä sen, että tää perustuu (ainakin osin, en tie kuin löyhästi tai vahvasti) meijän roolipeleihin. o_o Ja sun kirjottajanlahjat nyt tiedetään (kadehdittavan) hyvin, joten tästä ei voi tulla kuin loistava!

Toivottavasti päästään ykkösosan pariin pian <3

Ps. Tykkäsin myös kuvista paljon ^^

Anna, ihanaa et alat kirjottaa tällästä tarinaa Oonkin aina kaivannut jotenkin Novaan liittyvää tarinaa. En malta oottaa ekaa osaa, ja kuvtakin oli tosi hienoja. Kivaa et Cath on mukana

Angst Anya ei oo mukana o_o onks tähän ollu joku ilmottautuminenki :ss
Mut joo, ei se mitään kunha pääsee äkkiä lukemaan tätä =) toivottavasti pääset äkkii ekan osan kimppuun

Uuh ihanaa Anna, tää on sellanen tarina mitä et lopeta (etkä kyllä lopeta edellistäkään), tiedän että saat Allenista just sellasen ku se onki (ja sori en pysty keskittyy nyt kunnol ku kuuntelen Karin radioo XDD) Kiitos Anna. <3

Mahtava traileri tarinalle, jään kyllä todellakin oottamaan ensimmäistä osaa. (; Oot kyllä tosi kärsivällinen & tarkka suunnittelija näitten tarinoitten suhteen, kun oot jaksanu kaikki kuvatkin laittaa ;o Joten, jään innolla oottamaan alotusta. :DD

Miut mukaan, Violet Rowards. Traileri viakuttaa hyvältä(;;; Toivottavasti eka osa ilmestyy pian=OO Ku sul noi tarina ton aina niin ihanii.

. . .

Fantastinen traileri! Kirjoita ensimmäinen osa pian! (Pakko päästä lukemaan..) Älä vain lopeta kesken, haluun lukee tän kokonaan. Ja jos viel ehtii ilmoittautuu, niin minut mukaan: Remus Bringsir - 4lk - Rohkelikko.

PS. Avan kuvaa ei jostain syystä näy..?

Mahtava traikku <33 Igor Woodroff messii

Mahtava traileri. Ja jos totta puhutaa, Jonasin kuva oli paras!!! <3 Ja MÄ vaadin että et keskeytä tätä!!!!! Ja Dominic Dillard rohkelikko 2lk mukaan. >=) Ainiin, Jonasilla on lempinimi: rontti. Mutta vain ystävien kesken. Myös Dominicilla on lempinimi: tukkapehko. Tossa olis hyvä lookki.

Ihan hemmetin hieno traileri.Jos ei oo paljoo pyydetty, nii pääsiskös vielä mukaan? Chris Cade 6lk.

AVA'S SONG ~ Prologi ~ The Snow-White Kingdom

Taustamusiikki: Nightwish - While Your Lips Are Still Red

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Lapsuus ei tarkoita syntymästä tiettyyn ikään ja tietyssä iässä; lapsi on aikuinen
ja hylkää sen, mikä lapsen on. Lapsuus on se valtakunta jossa kukaan ei kuole.


***

Taivas.

En uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Uskoin siihen, mitä näin ja se riitti. Näin
äitini hymyilevän minulle ja isäni taustalla, kun jokeltelin hänelle muutaman kuukauden
ikäisenä. Minulla oli kuulemma paljon sanottavaa, vaikka olin niin pieni. Harmi vain,
ettei kukaan ymmärtänyt minua silloin - olisin kertonut sanoillani, kuinka paljon
rakastinkaan heitä.

Muistoni ovat hatarat ja sumeat. Mutta muistan vuoden 1989 kesäkuun 21. päivän yön
kirkkaasti, kuten myös sen täydenkuun hehkun, joka tulvi huoneeseeni sinä iltana.
Muistan olleeni puoli unessa omassa sängyssäni, jonka yläpuolella leijui kimmeltäviä,
hopeisia tähtiä. Olin liian nuori vielä silloin tajuamaan, että ne eivät riippuneet
näkymättömän langan varassa, vaan taian avulla. Äitini oli puoliverinen noita, isäni
puolestaan puhdasverinen velho. Ja minä, no minä olin minä. Pieni, viaton,
enkelikasvoinen lapsi, joka osasi jo pelkällä käden heilautuksella paiskata hyllyn
arvotavarat mahonkipuiselle lattialle.

Kuulin huoneeni oven narahtavan ja isäni, Nova Eliah Rosier asteli sisälle, pitkään,
tummaan kaapuun pukeutuneena. Katseeni kiinnittyi heti hänen oikeaan käteensä,
josta tipahteli mahonkilattialle pieniä veripisaroita. Vaikka kuunvalo heijastuikin
huoneeseeni, en nähnyt, että hänen koko kätensä oli veren peitossa. Tunsin vain
pistävän hajun keuhkoissani, kun nojauduin seinää vasten pelokkaana.
"Isä, oletko kunnossa?"
Hän loi minuun halveksivan ja paheksuvan katseen. Inahdin, kun hänen kätensä
yhtäkkiä tarrasi kurkkuuni. Hädissäni yritin riuhtoa hänen otteestaan samalla, kun
loputon kyynelvirta tulvi poskilleni.
"Isä, lopeta," anelin sanattomasti ja tunsin ilman loppuvan.
Ote ei helpottunut, pikemminkin se kävi vain lujemmaksi. Lopulta lyyhistyin maahan,
punaiset jäljet kaulallani, elottomana. Viimeinen muistikuva lyhyestä elämästäni päättyi
yhteen ainoaan sanaan.

"Pirunpalo."


***

Kuolema.

En osannut liittää kyseiseen sanaan minkäänlaisia muistikuvia tai edes tuntemuksia.
Olin pitänyt sitä itsestäänselvyytenä ja kaukaisena asiana. Se ei kuulunut lapsuuteen,
vaan tulevaisuuden hamaan, jos sinnekään. Neljävuotiaan kuului ajatella pörröisiä
puhpalleroita, vanhempien taikasauvojen kähvellystä ja katsoa, miten hutsut
roikkuivat ikkunan takana olevissa jääpuikoissa.

Kuitenkin, lohduton totuus oli se, että minua ei enää ollut. Tunsin leijailevani
lohduttoman, synkeässä pimeydessä, josta ei ollut ulospääsyä. Olin kuollut.
Minua ei ollut olemassa, joten miksi sitten pystyi yhä ajattelemaan? Se ei olisi
mitenkään mahdollista. Samalla sekunnilla kuitenkin kuulin äänen. Äänen, joka ylitti
pimeyden, jossa olin ja kantautui luokseni lempeästi.

”Älä pelkää. Olet kohta perillä.”

En tajunnut ollenkaan. Perillä? Jos en ollut siellä niin, missä sitten? Kuolema oli
iankaikkinen - lopullinen asia, jota en pystynyt edes käsittämään. Tämän kauemmaksi
elämästä en voinut enää päästä. Samassa tajusin, ettei enää ympärilläni ollut pimeyttä.
Tuhannet valopisarat olivat ympäröineet minut ja tanssahtelivat nyt ympärilläni, luoden
valkean hehkun. Tunsin, miten kehoni ei ollut enää puudutettu - tunnoton. Tunsin polttavan
kirpaisun rinnassani, joka sai minut haukkomaan henkeä. Minä hengitin, keuhkoni eivät olleet
enää rutistuneena tyhjästä ilmasta. Tunsin myös rinnassani vaimeita kumahduksia;
sydämeni lyönnit täyttivät koko tilan. Sen jälkeen avasin silmäni.


***

Kirkkaus.

Silmiäni kirveli. Valo sokaisi minut, kun raotin silmiäni. En enää leijaillut pimeydessä.
Tunsin kovan, marmorisen lattian allani, joka kolotti selkääni. Silmäluomieni takaa
paljastui valkea huone, joka oli huurteisen timanttihunnun kietoma. Koristeelliset
taulut seinillä, hopeisia vesipisaroita pulppuava lähde ja loputtomassa katossa
roikkuva kristallikruunu sai minut mykistymään.

"M-missä olen?" sain mumistua huulteni raosta.

En tiennyt, miksi kysyin sen ääneen huoneelle, jossa ei ollut selvästikään ketään.
Oloni oli oudon rauhallinen, kun istuin marmorilattialla, joka henkäili kylmyyttä. Yksi
asia oli varma; en ollut omassa maailmassani. Jos olisin ollut, täällä olisi ollut edes
äiti...

"Ava," kuului taas tuo lempeä ääni takaani.

Käännyin äänen puoleen, jonka huomasin kuuluvan tummahiuksiselle, keskipitkälle
pojalle, joka hymyili minulle ja viittoi tulemaan lähemmäs. Astelin varovaisesti hänen
vierelleen uteliaana. Yletyin juuri ja juuri koskettamaan hänen kättään. Sen verran
olin häntä pienempi. Poika vei kätensä poskelleni, silittäen sitä hellästi. En ymmärtänyt,
kuinka hän tiesi nimeni. Minulla oli niin paljon kysyttävää, mutta en saanut sanaakaan
suustani. Sitten silmiini pisti edessäni roikkunut taulu, jossa oli nuori tyttö miekan kanssa.
Kallistin päätäni, kun tutkailin taulua. Poika hymyili minulle yhä ja sanoi;

"Se olet sinä, Ava."

Taas toteamus, jota en ymmärtänyt. Minä? Olin vasta neljävuotias, vaikka henkisellä tasolla
tunsin olevani paljon vanhempi. Ehkä se johtui kuolemasta. Ehkä olin muuttunut. Mutta sen tiesin,
etten ollut noin muuttunut, mitä kuvan tytöstä kävi ilmi. Ilmeeni taisi olla huvittava, koska pojan
hymy oli muuttunut virneeksi saakka.

"Tosin vasta tulevaisuudessa," hän lisäsi.

Nyökytin päätäni, kuin olisin kuunnellut jonkinlaista iltasatua. Vaikka olin puoliverinen noita, se ei
tarkoittanut sitä, että kaikki olisi mahdollista. Taika oli rajallinen. Maailmankaikkeus ja pimeys tosin
taas rajattomia. En edes tajunnut, miten päähäni putkahti näitä asioita. Kuten olin jo sanonut,
neljävuotiaiden ei tarvitsesi vaivata päätänsä tämmöisillä asioilla.

"Olenko kuollut...?" sain kakaistua suustani, kimeällä äänelläni.

Pojan ilme muuttui vakavaksi ja hän tyytyi nyökkäämään, tietäen, että ymmärtäisin. Nyökkäsin
takaisin. Sanani eivät taitaneet tällä hetkellä riittää mihinkään. Olin hämmentynyt, peloissani ja
osittain katkera - isälleni. Puristin pienen käteni nyrkkiin. Miksi hän oli tappanut minut? Sen halusin
tietää, muulla tiedolla ei ollut niin väliä.

"Missä olen? Jos kerran olen kuollut..." kuiskasin varovaisesti.

Poika katseli ympärilleen ja nojautui viereeni, vieden kätensä olkapäälleni, ikäänkuin lohduttaakseen
minua.

"Tämä on Valkoinen Valtakunta, Ava. Täällä kukaan ei enää ikinä satuta sinua."

En tiedä miksi, mutta uskoin pojan sanoihin. Vaikka mieleni olisi tehnyt esittää lisää kysymyksiä
huomasin, että huoneen toisella puolella ollut suuri, kaarenmuotoinen ovi oli avautunut, joka
kutsui minua tulemaan luokseen, kuin juusto hiirtä. En ollut elävä enää, mutten kuollutkaan.
Olin jossakin taianomaisessa paikassa, missä minusta huolehdittaisiin. Se tieto yksinkertaisesti
riitti minulle siltä erää. Kukaan ei satuttaisi minua - enää koskaan.




~To be continue...

Ps. Ilmoittautuneet lisätty tarinaan mukaan. Anteeksi, että kesti kauan ennen kuin prologi
ilmaantui. n_n

(Ekaks itken, ettei toi kuva näy.. ;< )

Aaa... Aaa... Aaa... Whoa. o_O Mitä tässä oikeesti osaa enää sanoa? Sanat ei riitä. Tää sun teksti ittessään on jo jotain mykistävää taikuutta, mitä ei voi vaan sanoin kuvailla. Meinas tulla kyyneleet parissa kohden silmiin, oli sen verra kaunista. ._.

"
"Isä, oletko kunnossa?"
Hän loi minuun halveksivan ja paheksuvan katseen. Inahdin, kun hänen kätensä
yhtäkkiä tarrasi kurkkuuni. Hädissäni yritin riuhtoa hänen otteestaan samalla, kun
loputon kyynelvirta tulvi poskilleni.
"Isä, lopeta," anelin sanattomasti ja tunsin ilman loppuvan.
Ote ei helpottunut, pikemminkin se kävi vain lujemmaksi. Lopulta lyyhistyin maahan,
punaiset jäljet kaulallani, elottomana. Viimeinen muistikuva lyhyestä elämästäni päättyi
yhteen ainoaan sanaan.

"Pirunpalo."
"

Toi koko kohta oli jotenki.. yhyy, tuli semmonen "Mitä sä oot tekemässä, päästä irti!!" -fiilis ja et hirvee vääryys. Viaton pieni lapsi ja raa'asti murhataa, oman isän käden kautta. .__. Toi ei silti ollu kerronnallisesti mun mielestä se tarinan kaikista kaunein kohta, vaan varsinki toi ihan alku.
"Harmi vain, ettei kukaan ymmärtänyt minua silloin - olisin kertonut sanoillani, kuinka paljon rakastinkaan heitä." Uaaah.. <33

Joo sori en osaa antaa rakentavaa palautetta yhtään, oon jotenki niin täpinöissäni kun tää oli vaan niin ihana. Ehkei mulla siks oo mitään palautetta annettavana. Oot nii kokenu ja lahjakas kirjottaja, ettei huomautettavaa löydy (muutaku et tuol oli ihan muutama typo, mihin nyt ei kuitenkaa kuole).

Prologina toi oli äärimmäisen onnistunu ja koukuttaa haluun ehdottomasti lisää. Sopiva jaottelu tossa rakenteessa ja pituus myös, vaikka sun tekstejä nyt lukis vaikka 10000 sivua. o_o

AIVAAAN IHANAAAA <3 =) ja ilmottautuisin: Jane Beatric, 6lk Luihuinen

Prologi oli todella ihana ja koskettava. Tarinan alku sai ainakin mut myös heti koukkuun, joten odotan ensimmäistä osaa innolla. Osaat kirjottaa tosi hyvin, ja varsinkin kohta missä Nova tappoi Avan, oli tosi koskettava. Prologi antoi lukijalle paljon mietittävää.

Odottelen nyt ekaa osaa, toivottavasti se ilmestyy pian

Mukaan vain!

Edward Bay, Korpinkynsi

Lainaus :

(Ekaks itken, ettei toi kuva näy.. ;< )

Lainaus :

"Isä, oletko kunnossa?"
Hän loi minuun halveksivan ja paheksuvan katseen. Inahdin, kun hänen kätensä
yhtäkkiä tarrasi kurkkuuni. Hädissäni yritin riuhtoa hänen otteestaan samalla, kun
loputon kyynelvirta tulvi poskilleni.
"Isä, lopeta," anelin sanattomasti ja tunsin ilman loppuvan.
Ote ei helpottunut, pikemminkin se kävi vain lujemmaksi. Lopulta lyyhistyin maahan,
punaiset jäljet kaulallani, elottomana. Viimeinen muistikuva lyhyestä elämästäni päättyi
yhteen ainoaan sanaan.

"Pirunpalo."

Nova taitaa olla niin murhanhimoinen ettei mitään rajaa enää...
MAHTAVAA! Haluan lukea lisää tätä. Very jännä, very jännä..

Hmm... Hyvä tarina! Mutta, mutta pääsenkös minä mukaan tarinaasi? Joka tapauksessa, tässä tiedot: Mathias Ravenholm, Korpinkynsi, johtajapoika (, 7lk).

Oikeesti, mää menin ihan sanattomaksi! Sun tekstis on nii hienoa, ettei ees osaa kuvailla tätä. x__x Aivan mahtava prologi, et jätä todellakaan tätä kesken!