Amharica [Osa 1, 2, 3]

AMHARICA

KIRJOITTANUT: Aino/Rollins
TYYLILAJI: Jännitys, hieman romanttiikkaa.
IKÄSUOSITUS: K12

Tarinassa ei esiinny Tylypahkan henkilöitä,ainakaan aluksi. Tarina keskittyy Tylypahkan entiseen viholliseen, Amharicaan ja kertoo hänen historiastaan alkaen satojen vuosien takaa. Toivoisin paljon kommenteja ja muuta.

ENSIMMÄINEN OSA
KEIGHLEY


Keighley oli kaunis ja unelias pikkukylä järven rannalla. Kylässä kävi harvoin vieraita, vaikka se olisi ahkeruudellaan niitä kyllä ansainnut. Puotien ja kapakoiden pitäjät jaksoivat aina siivota liikkeensä vierailijoiden toiveessa, mutta päivästä toiseen vierailijat olivat vain ja ainoastaan saaren omia asukkaita. Edes erillaisina teemapäivinä, mitä kylän johto jaksoi järjestää, ei ollut vaikutusta vähäiseen vierailijamäärän. Tuntui kuin Keighley olisi ikuisesti tuomittu yksinäisyyteen.
Toisinaan tosin kylässä kävi tärkeitä vieraita. Silloin vasta siivoustalkoot alkoivatkin, mutta usein kyläläiset kokivat karvaita pettymyksiä, sillä vaikka vieraat vannoivatkin viipyvänsä viikon, he lähtivät kylästä jo pikkuhetken kuluttua. Se kylä vain tuntui karkottavan vieraita. Kukaan ei tiennyt miksi, olihan se aivan normaali ja tavallinen kaunis kylä.

Eräänä päivänä tämä kaikki muuttui. Tai ainakin joidenkin osalta. Jotkut olivat jo menettäneet toivonsa, eivätkä uskoneet tulevan herttua Amharicin vierailun onnisttuvan yhtään sen paremmin kuin aiempienkaan vierailujen. Herttua Amharic kuitenkin oli suurempi vieras kuin aiemmat. Hänet tunnettiin lähiseudun rikkaimpana ja arvokkaimpana miehenä. Hän keräili harvinaisia postimerkkejä. Siksi kyläläiset olivat päättäneet lahjoittaa hänelle Keighleyn ainoan kalleuden, upeimman postimerkkinsä, joka ei kuulunut vielä herttuan kokoelmiin.

Sitten koitti se päivä, kun upeat kultaiset vaunut ajoivat Keighleyn porteille. Lihavat vartijat avasivat portin, ja päästivät vaunun sisään. Vaunu ajoi tyylikkäästi kreivin linnan liepeille. Sieltä astui valkopartainen mies, jolla oli upea silkkiviitta ja musta kaapu. Mies suoristi silinterihattuaan, ja antoi vartijoiden saattaa itsensä sisään. Keighleyn kreivi riensi Amharicin luo, ja riisui hänen viittansa herttuan puolesta. Amharic saatettiin ruokasaliin, missä ruokapöytä oli valmiina ja täynnä herkkuja. Jokirapuja, erillaisia kakkuja, leivosvuoria, keittoja, paistia... Se oli kuin suoraan ihmeellisestä haavesta. Herttua Amharic istahti pöytään.
"Todella miellyttävän näköistä" hän kehaisi ja kauhoi lautaselleen perunoita. Kreivi hymyili tyytyväisenä. Aiemmin kaikki vieraat olivat paenneet jo ennen ruokailua. Tämä kerta näytti sen sijaan onnistuvan todella hyvin. Silloin Kreivi huomasi Herttuan kaulassa kultaisen kaulakorun. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan sen upeaa koristelua. Hetken hänen mielessään kävi korun varastaminen, mutta se ei tullut kysymykseenkään, koska siihen loppuisi Herttuaan viihtyminen hänen hovissaan. Herttua ei huomannut Kreivin tuijotusta, sillä hän pilkkoi juuri perunoitaan - kuorineen.
"Syötkö perunat kuorien kera?" Kreivi kysyi varovasti. Herttua nosti katsettaan ja nyökkäsi. Silloin koru värähti hieman. Se sai myös Kreivin värähtämään, mitä Herttua ei kaikeksi onneksi huomannut. Kreivi ei voinut enää pitää suutaan kiinni. Hänen oli pakko kysyä.
"Mistä tuo koru on peräisin?"
Nyt Herttua todellakin nosti katsettaan, ja katseli Kreiviä raivokkaasti. Hänen kätensä tärisi, kun hän nousi ylös käsi puristuneena kaulakorun ympärille.
"Minä, Herttua Amharic en ole velvollinen kertomaan siitä sinulle... Maximilliam on minun koruni!"
Korulla on siis nimikin, ajatteli Kreivi.
"Maximilliam on hyvä, ei paha. Pahoittelen törkeää vastaustani, mutta sen historia on todella vaiheikas ja henkilökohtainen"
Kreivi nyökkäsi, ja Herttua istahti hitaasti pöytään. Hän oli kuitenkin herättänyt Kreivin kiinnostuksen. Mies oli hyvin utelias, ja tahtoi nyt selvittää Maximilliammiksi nimetyn korun tarkoituksen. Hän alkoi miettiä päässään suunnitelmaa.

Kello kymmenen aikaan Herttua Amharic päätti mennä unten maille. Keigleyn kreivi toivotti aivan normaalisti hyvää yötä, vaikka hän hautoi mielessään varkautta, joka tulisi pian tapahtumaan. Ja niin, tunnin kuluttua Herttua Amharican makuuhuoneeseen siirtymisestä Kreivi sytytti lyhdyn, ja lähti hipsimän huonetta kohti. Hän avasi sen oven yleisavaimella, ja astui sisään. Pimeässä hän näki sängyllä tumman mytyn, Herttuan. Kreivi penkoi kaikessa hiljaisuudessa kaappeja, ja löysi lopulta puurasian, joka oli ikävä kyllä lukittu.
"Avain on varmasti lähettyvillä...." pohti Kreivi, ja alkoi etsiä avainta. Hän löysi sen lopulta Herttuan nyrkistä. Kreivillä kesti kauan irrottaa avain varovasti. Sitten hän avasi lippaan, ja otti korun esiin. Se säihkyi ja loi valoa pimeään huoneeseen. Kreivi laittoi korun kaulaansa. Sitten hän alkoi tuntea outoa voimaa, ja erittäin hyvää oloa. Kaikki huolet pyyhkiytyivät hetkessä hänen mielestään. Silloin Herttua Amharic hätkähti hereille.
"Pirhana! Täällä ei saa edes nukkua rauhassa... Lähden heti"
Mutta nyt Kreiviä ei harmittanut Herttua, joka pakkasi laukkuaan eikä ilmeisesti huomannut korua hänen kaulassaan. Herttua pakkasi laukkunsa nopeasti, ja oli jo lähdössä kun huomasi korun.
"Anna Maximilliam tänne! Et tiedä mitä se voi tehdä väärän ihmisen kaulassa..."
Sitten hän kiskoi korun pois Kreivin kaulasta. Kreivi tunsi kaiken hyvän valuvan itsestään pois. Hän tunsi vain vastustamatonta halua saada koru takaisin. Tämä johti siihen, että hän vetäisi taskustaan sauvan, lausui loitsun ja...
Herttua Amharic makasi kuolleenna maassa. Korun hehkuminen oli lakannut. Kreivi poimi korun Herttuan kaulasta, ja laittoi sen itselleen.
"Sinä olet selvästikkin hyväntahtoinen koru... Mitä jos saisit ihmishahmon?" pohti Kreivi. Koru värähti hieman, minkä Kreivi tulkitsi myöntymiseksi. Niin hän päätti ryhtyä toimeen, ja selvittää miten saisi korusta täydellisen ihmisen - vahvan ja demonimaisen.

PS. Osa oli hieman lyhyt, mutta toinen osa on jo pitempi.

Ihana< 333 Toi alku oli paras: DD Mont osa atost tulee olee? Aijoks sit ptiää ilmotautumisen, jos laitat tylypahkan tyyppeiki sit siihen? Jatkoo odttelen(;; Toivottavasti toinen osa on sit pitmepi ja et se tulee nopeest(;;

Mielenkiintoiselta vaikuttava tarina, vaikka ensimmäinen osa jäikin vähän lyhyehköksi. Kiva lukea Amharican taustasta, kun se oli kuitenkin aika iso juttu ropessa, niin hyvä että senkin historia on suunniteltu/suunnitteilla. Roolipelihahmojen taustat ovat muutenkin mielestäni mielenkiintoista luettavaa, varsinkin tarinamuodossa. Ainakin hyvin mietityt taustat.

Tarina vaikutti juonellisesti hyvältä, vaikka tässä vaiheessa onkin vielä paha mitään sanoa. Kirjoitat hyvin ja tekstin sujuvuus teki myös tarinasta kivaa luettavaa. Odottelen tässä seuraavia osia ja kirjoittelen sitten niistä vähän enemmän.

Kiitos tosi paljon kommenteista. Jatkan tarinaa siihen kohtaan asti, kunnes Amharica kuolee, eli joo, Tylypahkankin tapahtumia tullaan näkemään

TOINEN OSA
KOLIKKO, VALTIKKA JA MEDALJONGI

Keighleyn kreivi teki töitä sata päivää ja sata yötä, väsymättä. Hän koki kaikenlaisia hetkiä. Onnistumisen tunnetta, epäonnen varjon yllään...
Tilanne ei kuitenkaan edennyt ratkaisevasti. Hän ei saanut Maximilliam-korusta ihmistä. Ikivanhat loitsut, mitkä hän löysi vanhasta ja pölyisestä kirjasta, eivät auttaneet lainkaan. Koru ei edes liikahtanut. Sadantena iltana kreivi kiivastui, nappasi kirveen ja iski sillä korua niin lujaa kuin jaksoi. Korulle ei tullut minkäänlaista vahinkoa. Se jos mikä löi kreivin ällikällä. Mies horjahti, ja kaatui lopen uupuneena nojatuoliinsa, tajuten ensimmäistä kertaa sataan päivään tarkkaila vartaloaan. Hän oli laihtunut kammottavasti. Elänyt vedellä ja leivällä. Ikkunaan vilkaistuaan hän tajusi talven saapuneen. Koko kylä oli lumen peitossa. Hän torkahti tuoliin, eikä huomannut korussa tapahtuvaa muutosta. Se alkoi täristä ja kipinöidä kammottavasti. Lopulta korun ympärille muodostui sankka savupilvi, mutta kreivi ei herännyt edes siihen. Hän oli jo valunut nojatuolilta lattialle, nälän ja janon uuvuttamana. Kun savupilvi alkoi hälvetä, astui sen keskeltä hyvin eriskummallinen, alaston nainen. Naisella oli varsinaisen ruma pehko, joka oli väriltään sadepilvenharmaa, mutta tukassa oli jokunen musta raita. Nainen etsiskeli epätoivoisesti jotain päällepantavaa, ja kiskaisi lopulta ylleen karhuntaljan lattialta.

Olisiko kukaan uskonut Edward Cassiopeiaa, jos mies olisi koskaan kertonut kellekkään, mitä näki sinä talviyönä? Tuskinpa. Edward Cassiopeia nautti jäätävän kylmästä ilmasta ja lumessa istumisesta silloin kun kukaan ei häirinnyt, eli toisinsanoen öisin. Kosteat lumipisarat tippuivat miehen kasvoille, kun hän puristi kohmeisissa käsissään pergamenttia, ja kastoi sulkakynänsä musteeseen. Edwardin oli määrä julkaista jälleen huomenna uusi mainos. Muuten hänen kapakkansa tulot jäisivät pieneksi. Koko kylän mielessä kuitenkin pyörivät muut asiat. Ne liittyivät kreivinlinnaan. Herttua Amharic oli kävellyt sisään, muttei tullut koskaan ulos. Tämä oli todella harvinaista, sillä yleensähän kaikki juoksivat samantien pihalle, jo ennen ensimmäistä illallista. Mutta nyt oli kulunut jo sata päivää. Silloin hänen huomionsa kiinnittyi outoon, harmaatukkaiseen naiseen joka oli kietoutunut karhuntaljaan ja tarpoi syvällä lumessa, kreivinlinnan ovien lähellä. Ovet olivat auki, mikä oli suurin järkytys. Nainen vaikutti hyvin heikolta, joten hetken mietinnän jälkeen Edward riensi lähelle, ja työnsi kävelykeppinsä naiselle. Nainen tarttui kävelykeppiin, ja Edvard kiskoi hänet pois syvästä lumesta. Hetken kuluttua he jo istuivat kivillä keskustelemassa.
"Mikä on nimesi?" Edvard kysyi hyvin kohteliaasti. Maximilliam nosti katsettaan, ja kertoi nimensä. Edvard nyökkäsi ja puisteli lunta karhuntaljan päältä.
"Näytit tulevan kreivinlinnasta. Minä ja monet muut olemme miettineet, mistä sen hiljeneminen johtuu?" tiedusteli Edvard hyvin varovasti. Nainen saattoi olla todella arvokas tiedonlähde.
"Kreivi Keighley on paha" Maximilliam sanoi syyttävästi. "Hän surmasi omistajani, herttua Amharicin. Onneksi hän ei sentään saanut lanttia, valtikkaa ja medaljongia!" huudahti hän perään.
"Mitä ne ovat?"Edvard tiedusteli ystävällisesti ja katsoi Maximilliamia suoraan silmiin. Nainen katsoi häntä takaisin, ja aloitti kertomuksensa.

"Meidän kaupunkimme on kaunis ja suuri. Siellä viihtyvät monet velhot, koska herttua Amharic ohjasi kansaa todella hyvin. Oli monia teorioita siitä, miksi hän oli niin loistava kansanjohtaja. Jotkut epäilivät sen johtuvan hänen valtikastaan, jolla on kautta aikojen väitetty olevan maagisia voimia. Ja se on totuus. Valtikan omistaja voi hallitta maan elementtiä. Luoda maanvyöryjä, liikuttele multaa, kiviä... Se on todella hyödyllinen valtikka. Kreivi nähtiin harvoin ilman hänen kaulassaan olevaa medaljongia, jolla tämä suojasi itseään taistelussa. Harvat kuitenkaan tiesivät medaljongin tekevän muutakin kuin suojaloitsuja. Kun medaljongi oppii luottamaan omistajaansa, voi omistaja sen avulla saada rutkasti lisänopeutta, ja juosta kilometrin matkan helposti parissa minuutissa. Lantti on aivan omaa laatuansa. Sen haltija saa mittamattoman rikkauden, sillä lantti antaa omistajalleen voiman voittaa kuoleman yhden kerran."
Edvard katsoi Maximilliamia uskoamatta korviaan.
"Lantin omistava... Ei kuole kun hän kuolee ensimmäistä kertaa?" hän kysyi järkyttyneenä. Maximilliam nyökkäsi.
"Mutta herttua Amharic käytti jo tämän kyvyn, kansan surmatessa hänet... Enää hän ei voi elää, ellei sitten..."

Yvonne Cassiopeia ei ollut uskoa silmiään, kun Edvad asteli sisään taluttaen Maximilliamia oikein kädestä pitäen. Yvonne itse oli juuri laittanut perheen vastasyntyneen vauvan, Chandran nukkumaan.
"Tuotko tänne vieraan naisen? Ja vielä minun silmieni edessä, miten röyhkeää!" Yvonne huudahti kiivalle luonteelleen uskollisena.
"Maximilliam tarvitsee apua, hän oli vähällä kylmettyä. Ja tietää sitä paitsi kreivinlinnan tilanteen" rauhoitteli Edvard. Yvonne vetäisi kaulimen uhkaavasti pöydältä.
"Kreivinlinnassa ovat todistetusti vain Amharic ja kreivi" hän sähähti. Edvard katsoi Maximilliamia, joka rohkaistui avaamaan suunsa.
"Niin luultiin... He molemmat ovat kuolleet, mutta minä pääsin elossa ulos" nainen sanoi. Yvonne heristi kaulinta epäuskoisena, ja Edvard nyökkäili vieraan sanoille. Hetken hiljaisuuden jälkeen Yvonne laski kaulimen kädestään yhä hieman varautuneena.

Hetken kuluttua kaikki kolme istuivat pöydässä. Yvonne tuhahteli epäuskoisena, sillä Maximilliam oli juuri kertonut saman tarinan kuin Edvardille.
"Kolikko joka voittaa kuoleman... Liekö typerämpää kuultu" irvisteli Yvonne. Maximilliam meni hiukan vaisuksi.
"Se on totta. Tällä hetkellä tavarat ovat kaukana Amharicin hallitsemassa, kukoistavassa kaupungissa"
Maximilliam vilkaisi Edvardia. Vaikka Yvonne oli kielteisellä kannalla, nyt oli oikea hetki paljastaa heidän hautomansa suunnitelma.
"Herttua Amharic ei enää herää henkiin ihmisenä, mutta saimme idean takoa korun ja laittaa siihen palan hänen sydäntään, sekä siirtää hänen sielunsa koruun" Edvard sanoi. Yvonne katsoi miestään kuin hullua.
"Nyt olet seonnut. Ihmiset eivät ole koruja" Yvonne huusi viimeiset kolme sanaa todella raivoissaan, ja nousi ylös iskien nyrkkinsä pöytään.
"Minä olen koru" Maximilliam totesi ja nousi hänkin ylös. Silloin karhuntalja valahti hänen yltään maahan.
"Jaahas, vai että koru. Helymäiseltä tuo vartalo näyttääkin!" Yvonne pilkkasi ja istahti alas raskaasti hengittäen.
"Yvonne, anna meidän yrittää tehdä elävä koru. Jos Maximilliamkin oli koru, niin-" Edvard aloitti, muttei ehtinyt lopettaa lausetta ennenkuin Yvonne asteli vihaisena yläkertaan.
"Jos me emme voi tehdä koruja, kuka sen sitten tekee?" kysyi Edvard katsoen portaisiin, johon Yvonne oli kadonnut.
"En tosiaankaan tiedä..." Maximilliam mutisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

KOLMAS OSA
IHMINEN

Yvonne lepäili hänen ja Edvardin aviovuoteellaan, käsi tiukasti puristuneena lakanan ympärille. Yleensä hänen miehensä oli rauhallinen eikä tehnyt outoja päätöksiä. Siitä syystä Yvonnen oli vaikea uskoa, että Edvard suostuisi vapaaehtoisesti takomaan ihmisestä korua. Se ei ollut edes mahdollista. Niinpä hetken mietittyään hän nousi istuaalleen sängylle, ja katsoi seinää mietteliäänä. Maximilliam ei ollut mitenkään erikoisen näköinen nainen, mutta hän saattaisi osata ikivanhoja lumouksia. Hetken kuluttua Yvonne oli takuuvarma, että Edvard oli lumottu. Enempää Yvonne ei ehtinyt miettiä, sillä kuului pienä itkua, joka osoitti Chandran heränneen.

"Kuule Maximilliam" aloitti Edvard varovaisesti puhuen "Jos haluamme tosiaan saada herttua Amharicista korun, meidän täytyy miettiä, miten sinusta tuli ihminen. Ehkä asiat pitää tehdä päinvastoin, jotta hänestä saisi korun"
"Muuten hyvä idea, mutten muista miten minusta tuli ihminen" Maximilliam sanoi hiljaa. Edvard laski luovuttaneena katseensa.
"Mutta aluksi meidän on päästävä kreivinlinnaan. Voisimme livahtaa sinne nyt, yön pimeydessä" Maximilliam sanoi hymyillen sitten pienesti. Edvard näytti hetken miettivän, mutta nousi sitten ylös ja veti ylleen turkistakin. Maximilliamkin nousi ylös, ja kietoi karhuntaljaa paremmin ylleen.
"Oletko varma ettet tahdo kunnon vaatteita?" Edvard kysyi "Yvonne voisi lainata joitain vanhojaan"
Maximilliam pudisti päätään, ja avasi oven.

Ulkona oli puhjennut hirmuisa lumimyrsky. He lähtivät kävelemään vaivalloisesti, aurattua tietä pitkin kreivinlinnaa kohti. Kosteat lumihiutaleet tippuivat heidän niskaansa. Tälläisenä yönä tuskin edes ryövärit olisivat liikkellä. Silti, kaiken varalta, Edvard piti kättänsä miekan kahvalla. Vaikka kreivinlinnaan oli alle kilometrin matka, heille meni siihen todella pitkään. Vasta kun he olivat linnan ovella, he tajusivat seikan, mikä teki koko matkan turhaksi. Ovi oli tietenkin lukossa, olisihan heidän se pitänyt tajuta. Edvard vajosi turhautuneena lumeen, mutta Maximilliam astui edemmäs.
"Alohomora" hän lausui kolme sormea lukon päällä, jolloin lukko pamahti rikki, ja ovet avautuivat. Edvard nousi lumesta, ja riensi sisään. Maximilliam tuli perässä, ja pamautti oven kiinni. Linnassa vallitsi aavemainen hiljaisuus. Äänettömyyden korvasi kuitenkin keittiön suunnalta kantautuva kammottava haju. He kävelivät sinne, ja Edvard vetäisi miekkansa esiin.
"Minä menen edeltä. Olen aseistautunut" hän sanoi ja potkaisi keittiön oven auki. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään vaaraa aiheuttavaa. Sata päivää vanha ruoka vain haisi pöydässä.
"Tämä on kaiketi joku kreivin ja herttuan päivällisistä" Edvard kuiskasi ja poistui keittiöstä Maximilliam perässään. He lähtivät yläkertaan, eikä Edvard uskaltanut laittaa miekkaansa pois. Toisen kerroksen tutkimiseen meni puoli tuntia, ja se oli täysin hukkaan heitettyä aikaa. Kolmannen kerroksen käytävillä heitä kuitenkin lykästi. Herttua Amharic makasi maassa vatsallaan. Edvard kumartui kääntämään hänet selälleen, ja hätkähti kauhusta. Amharicin kasvoille oli jäänyt kammottava hymy, ja hänen silmänsä olivat lasittuneet auki.
"Surmattu väkevällä loitsulla" Maximilliam sanoi hennosti. Se oli hyvin surullinen hetki, kuin pieni muistotilaisuus. Edvard ja Maximilliam katselivat ruumista. Sitten Maximilliam kääntyi katsomaan Edvardia.
"Miekkasi" hän sanoi ja ojensi kätensä. Edvard mietti hetken, ja ojensi sitten miekan naiselle hieman varautuneena, vaikka hän luotti Maximilliamiin täysin. Nainen nappasi miekan, ja iski miekan suoraan ruumiin sydämmen kohdalle.
"Tajusin juuri" Maximilliam sanoi "Jos ruumiista tahtoo tehdä elävän korun, tarvitsemme sielun sekä palan sydäntä"
Hän leikkasi miekalla palan miehen rintaa pois, niin että sydän tuli esiin. Edvardia kuvotti. Hän jopa sulki silmänsä, kun Maximilliam poimi sydämen. Mies tunsi, kuinka nainen laittoi sydämmen hänen taskuunsa. Sen jälkeen hän uskalsi avata silmänsä. Maximilliam tähtäsi sormellaan veristä ruumista, joka oli nyt kirjaimellisesti sydämmetön.
"Tulejo sielu" hän lausui. Violetti hehku valtasi koko paikan. Se oli niin voimakas, että Edvard joutui sulkemaan silmänsä. Kun hehku laantui, Maxmilliam piti jotain hohtavaa palloa kädessään.
"Tässä meillä on ainekset koruun. Herrani herää" Maximilliam sanoi ja alkoi naureskella mielipuolisesti. Edvard säikähti, mutta Maximilliam ojensi hänen miekkansa takaisin. Edvard puristi miekkaa kädessään peloissaan. Maximilliam lähti portaita pitkin alimman kerroksen kellaria kohti. Edvard lähti perään, ja ehti juuri ja juuri sisään ennenkuin ovi pamahti kiinni Maximilliammin jäljestä. Maximilliam siirtyi vanhan pöydän ääreen, ja alkoi takoa korua. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua nainen kääntyi ja ojensi kätensä.
"Sydän" hän sanoi hiljaa. Edvard veti inhoten sydämen taskustaan, ja ojensi sen Maximilliamille. Korun takominen jatkui. Ikuisuus tuntui jälleen kuluvan. Lopulta Maximilliam käännähti, rubiineilla, safiireilla ja ametisteilla koristeltu upea koru kädessään. Koru tuntui hehkuvan valoa.
"Hänen nimensä on Amharic" kuiskasi Maximilliam. Koru tärisi hieman tyytyväisenä. Sitten tapahtui jotain mikä sai Edvardin hätkähtämään.
"Kiitos, Maximilliam. Ennen minä olin ihminen ja sinä koru. Nyt kaikki on toisinpäin" Amharic lausui.

Yvonne ei saanut unta. Mihin Maximilliam oli vienyt hänen miehensä? Kauhukuvat risteilivät hänen mielessään. Hän katseli ikkunasta ulos nukkumisen sijaan, mutta silloin hänen katseensa kiinnittyi ikkunan edessä leijuvaan upeaan kaulakoruun. Yvonne katsoi sitä uskomatta silmiään. Aluksikin, tuo kaulakoru oli upea. Hänestä sen leijuminen oli vain sivuseikka. Niinpä hän avasi ikkunan, ja tarttui koruun. Seuraavaksi tapahtui eräs asia hyvin nopeasti. Yvonne tunsi alkavansa muuttua, muttei päästänyt korusta irti. Lopulta Yvonnen tilalla oli kyyhkynen.
"Vietä loppuelämäsi kyyhkysenä..." koru puhui kumealla äänellä. Kyyhkynen lenteli ympäriinsä huoneessa, ja koru alkoi muuttua. Lopulta siinä, korun tilalla seisoi nainen, jolla oli päässään meksikolainen hattu, vaaleanruskea kangastakki, rintaliivit takin alla,sekä vaaleanruskeat ohuet housut. Amharica oli syntynyt.

Uuu, just hyvä ja semmonen mielenkiintonen. Kirjotat muuten tosi hyvin. Ja keksit tosi kivjoa nimiä noille hahmoille, esim. Maximilliam ja Yvonne

Sitten toi kohta, missä ne ottaa Amharicin sielun kutsuloitsulla, oli musta hyvä. Toi kutsuloitsu oli hyvä idea ja se sopi jotenkin tohon kohtaan.

//Ja sori ku kommentoin noin myöhään ja näin vähän näihin, mut joo jatkoa odottelen